Kivi-paperi-sakset: Buddhalaista meditointia tulevaisuudessa

Ian McDonald:

Kivi-paperi-sakset (suom. Tero Norkola, Nemo 1997)

alkuteos: Scissors Cut Paper Wrap Stone (1994)

Otetaanpas tähän väliin jotain spefiä taas. Kivi-paperi-sakset on meditatiivinen tieteispienoisromaani, jonka tarina sijoittuu 2020-luvun Japaniin.

Ethan Ring ja ystävänsä Masahiko ovat Japanissa Shikokun saarella pyhiinvaelluksella. Shikokun pyhiinvaellus on 88 buddhalaistemppelin kierros, joka palaa lopussa alkuunsa. Samalla Ethan muistelee elämäänsä, yrittää löytää vapautusta menneisyytensä synneistä ja syyllisyydestä.

Opiskellessaan graafikoksi Ethan tuli ystävineen kehittäneeksi frakterit, suoraan tajuntaan vaikuttavat kuvat ja fontit. Sellaisen nähdessään ihminen saattaa esimerkiksi joutua uskomattoman tuskan kouriin, parantua henkisistä haavoista, unohtaa kaiken tai vaikka joutua tottelemaan kaikkia frakterin haltijan käskyjä, riippuen tietenkin siitä, minkä frakterin valtaan oli joutunut. Kyllähän sen tyhmäkin tajuaa, että tuollainen valta turmelee, eikä sellaisesta hyvä seuraa. Siksi pyhiinvaellus.

Jutussa on siis sekoitettu vaellusromaania, scifiä, kyberpunkia ja myyttisyyttä sopaksi, jota suomentaja esipuheessaan kutsuu maagiseksi scifiksi, ilmeisesti maagiseen realismiin rinnastuen.

Kerronta on hidasta, filosofoivaa, mutta kiihtyy loppua kohden. Minäkertojan näkökulmasta on helppo välillä sukeltaa muistoihin, ja menneen ajan kerronta erottuukin selvästi nykyhetken meditatiivisesta pyhiinvaelluksesta muutenkin kuin aikamuodoltaan. Puhekielisyys ja kiroilu pysyivät onneksi siedettävissä rajoissa.

Välillä, varsinkin alkupuolella, oli havaittavissa hieman turhaa selittelyn makua, kun oli liikaa tekstiä siitä, miten maailmasta oli tullut sellainen kuin se oli. Historiaa on toki hyvä olla tulevaisuuteen sijoitetun tieteismaailman takana, mutta sitä ei pitäisi mielestäni luennoida lukijalle kuin historian opettaja. Ennemminkin sen voisi tuoda esille yksityiskohdissa, pienissä jutuissa. Näytä, älä kerro.

Teoksen maailma sijoittuu 2020-luvulle, siis lähitulevaisuuteemme. Silti sen tieteiskuvasto tuntuu jo osittain vanhentuneelta. Diskettejä? Ecuja rahayksikkönä? Frakteritkin ovat jo idealtaan jotenkin naurettavia, mutta ennen kaikkea se, miten turvallisuusvirasto ei muka omi niitä kokonaan itselleen saadessaan tietää niistä. Ja sitten on toisaalta joitain asioita, joita ei voisi edes kuvitella tapahtuvan, ei ainakaan enää. Ehkä silloin vajaat parikymmentä vuotta sitten, kun tämä on kirjoitettu. Ja miksi ihmeessä kirjailijoiden pitää nimetä keksimiään juttuja pitkillä monimutkaisilla sanoilla, ihan kuin joku oikeasti kutsuisi läppäriään jatkuvasti demonilaatikoksi?

Ei, nykyihmiselle teoksen arvo koostuu enemmänkin sen meditatiivisesta sisällöstä. Shikokun pyhiinvaellus oli minulle ennestään tuntematon juttu, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jälleensyntyminen ja syklisyys kuuluvat oleellisesti paitsi buddhalaisuuteen, myös teoksen tematiikkaan. Pidin siitä, miten japanilainen kulttuuri ja ajattelutapa näkyivät teoksessa selvästi, ja juuri ulkopuolisin, länsimaalaisin silmin nähtynä.

Ethanin hengellinen matka vieraassa kulttuurissa on jossain määrin puhdistava lukijallekin. Loppukliimaksi sen sijaan tuntui jotenkin, no, irralliselta. Ei siis varsinaisesti se, miten Ethan saavuttaa lopulta katarsiksen, vaan ennemminkin taisteluosuus. Se ei mielestäni oikein sopinut vaellusosuuden mietteliääseen tunnelmaan.

Ei se filosofinen sisältökään kyllä minua ihan täysin vienyt mukanaan. No, ei näiden 140 sivun (sanastoineen) läpi kahlaamisessa kauaa kestä, vaikka ehkä enemmän kuin luulisi. Sen verran keskittymistä vaativaa tavaraa oli välillä.

Ihan okei, mutta ei mitenkään loistava. Sellaiseen kategoriaan tämä minun päässäni uppoaa. Filosofinen, meditatiivinen tarina, joka ei aivan imaissut mukanaan.