Jeff VanderMeer:
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki
(Loki-Kirjat 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
alkuteos:
City of Saints and Madmen: The Book of Ambergris
(2001, suomennosta laajempi laitos)
Tähtifantasia-palkinnon
vuonna 2007 saanut teos on eriskummallinen lukukokemus.
Teos
kutoo kiehtovan kudoksen ihmeellisestä kaupungista.
Ambergrisin metropoli on eräänlainen oman maailmamme vääristynyt
peilikuva, jossa hallitsevat säveltäjät ja taiteilijat. Kaupunkiin
tutustutaan teoksessa kolmen keskenään varsin erilaisen tarinan ja
liitteiden verran.
Ensimmäinen
kertomus on surrealistinen Martin Laken muodonmuutos,
jonka kerronnassa vuorottelee taidekriittinen essee sekä itse
taiteilijasta kertova tarina. Martin Lake on ambergrisilainen
maalari, joka nousi nopeasti tuntemattomuudesta suureen suosioon.
Novelli keskittyy taiteilijan transformaatioon johtaneisiin
tapahtumiin. Välillä fiktiivinen taidekriitikko Janice Shriek
tulkitsee taiteilijan keskeisimpiä teoksia ja spekuloi, mikä sai
tavanomaisen taiteilijan muuntautumaan niin täysin ja niin äkkiä, yhdessä yössä keskinkertaisuudesta nerojen kastiin;
tietysti täysin hutiin.
Toisessa
jutussa (Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan)
tutustutaan kaupungin menneisyyteen ambergrisiläisen historioitsijan
Duncan Shriekin (edellisen jutun taidekriitikko Janicen veli) kuivakkaan humoristisin sanoin ja
runsain alaviittein. Se on kertomus kaupungin alkuperäisasukkaiden
kohtalosta, joka on samalla kaamea ja mystinen. Samalla se on kuvaus
siitä, kuinka historia on aina historioitsijoiden tekemää.
X:n outo tapaus
kertoo jonkinlaiseen vankimielisairaalaan suljetun miehen, X:n, ja
psykiatrin kohtaamisesta. X on kirjailija, jonka todellisuudentaju on
tärähtänyt aivan vinksalleen. Liitteet liittyvät erityisesti
tähän kolmanteen novelliin. Kirjasta otetuissa englanninkielisissä
painoksissa on vaihtelevissa määrin vielä enemmänkin juttua kuin
tässä suomennoksessa.
Tarinoista
muodostuu verkko, johon
lukija juuttuu kiinni pahemmin ja avuttomammin kuin saimaannorpan
kuutti. Lopulta siinä alkaa epäillä jo omaa olemassaoloaan, kun
VanderMeerin luoma maailma on niin ihmeellisen rikas sekoitus kaikkea
mahdollista.
Minulle teoksen
keskeinen teema oli kertojan ja kerrotun yhteys todellisuuteen ja
epätodellisuuteen. Onko Ambergrisin kaupunki kirjailijan mielessä
vai onko sittenkin toisinpäin? Sehän on vanha totuus, että
historian kirjoittavat voittajat, mutta usein unohdetaan
historioitsijoiden merkitys. Historiankirjoitus on sekin tulkintaa:
miten arvottaa asioita, mitä kertoa, mitä jättää pois, miten
tulkita menneiden aikojen hämärän peittoon haipuneita tapoja ja
totuuksia. Todelliset tapahtumat saattavat tuntea vain ne, jotka
olivat paikalla, eivätkä hekään yleensä voi ymmärtää
kokonaisuutta täysin.
Ja sitten on vielä
lukija, joka saa kirjan käsiinsä, lukee sen ja uppoaa sen
todellisuuteen. Kirjailijan päässä syntynyt maailma alkaa elää
aivan omaa elämäänsä lukijan mielessä, eikä sillä enää ole
mitään yhteyttä alkuperäänsä. Voiko silloin enää sanoa
Ambergrisin olevan vain VanderMeerin luomus? Onko monessa mielessä
elävä maailma epätodellinen vain siksi, että se on fiktiivinen?
Selvimmin
tätä teemaa puitiin X:n oudossa tapauksessa,
mutta aihetta pohjustettiin selvästi jo kahdessa edellisessä
novellissa. Tarinoissa esiintyi samoja hahmoja ja paikkoja, mutta
juuri tämä kertojan ja todellisuuden välinen ristiriitainen suhde
oli se, joka sitoi teoksen minun päässäni kokonaisuudeksi pelkkien
erillisten tarinoiden sijaan.
Oudon
ja erikoisen kirjan sisältö oli hieman sekalainen, mutta silti
selkeä kokonaisuus.
Kummallinen, unenomainen lukukokemus vieraasta kaupungista vieraassa
maailmassa, joka ei kuitenkaan ole aivan erilainen kuin omamme. Ei
ehkä jokaiselle lukijalle omiaan, mutta minä tykkäsin kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti