Ulla-Lena Lundberg:
Jää
(2012, Teos & Schildts & Söderströms, suom. Leena
Vallisaari)
alkuteos:
Is (2012)
Vuoden 2012
Finlandia-voittaja Jää sijoittui toiseksi Hesarin suosituimpien 2000-luvun kotimaisten äänestyksessä.
Nuori
pappi saapuu saaristoseurakuntaan vaimonsa ja pienen tyttärensä
kanssa. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Perhe alkaa
rakentaa elämäänsä Luodoilla sotien jälkeisinä vuosina, ja
siihen kuuluu kaikkea tavallista: lehmiä, heinäntekoa, paikallisia
kaunoja, kunnallispolitiikkaa, kirkkokahveja, luonnonkierron mukaan
elämistä. Hyinen talvi, keväinen jäiden lähtö, lämmin kesä,
syksyn tuulet.
Saaristolaiset
ottavat uuden paimenensa vastaan lämmöllä, ja pian hän on jo
sulattanut jäisimmätkin sydämet avoimuudellaan, rehellisyydellään
ja vastaanottavaisuudellaan. Nuoruudestaan huolimatta Petter Kummel
ei halua tuoda muutoksen tuulia seurakuntaelämään, hän ymmärtää
paikallisten perinteiden arvon ja on valmis toimimaan niiden mukaan.
Juonellisesti
kirja etenee pitkään melko hiljaisesti, idyllisesti.
Elämä saarilla on tavallisen rauhallista normaaleine kohokohtineen
ja aallonpohjineen. Tavallista maalaiselämää, ei sen kummempaa.
Loppu kääntyy
kuitenkin aika dramaattiseksi, ja minua harmittaa, että muista
kiireistä johtuen lukuprosessi särkyi hyvin rikkonaiseksi joskus
puolenvälin jälkeen. Hieno ja vaikuttava teos toki oli, en voi
väittää vastaan, mutta luulen, että intensiivisempi keskittyminen
juuri loppuvaiheessa olisi antanut enemmän.
Teoksen
hahmogalleria on kovin luonnollisen oloinen.
Jokainen henkilö tuntuu tutulta, oikealta, aidolta. Lukijalle
läheisimmiksi tulevat tietysti pappi ja hänen perheensä, joiden
elämää, onnea ja koettelemuksia kirja seuraa tarkimmin. Muiden
saaristolaisten elämä tulee tutuksi oikeastaan papin kautta, kun
seurakuntalaiset ja paimen kohtaavat toisensa erilaisissa
yhteyksissä.
Itselleni pappia
läheisemmäksi nousi kuitenkin hänen vaimonsa Mona, joka on
seurannut syvästi rakastamaansa miestään tänne syrjäiseen
seurakuntaan. Toimelias maatalon tyttö, joka saa aikaan vaikka mitä.
Teos on yhtä lailla hänen tarinansa kuin Petterin; voisi melkein
jopa väittää, että enemmänkin.
Muista hahmoista
eniten rakastin tohtori Gylléniä, joka on paennut Neuvostoliitosta
Suomeen, mutta joutunut jättämään poikansa jälkeensä. Hän on
sulkeutunut ihminen, joka puhuu yksisanaisin virkkein eikä näytä
muille tunteitaan, sisintään, mitään, mitä voi vain peitellä;
pelkää menettävänsä kasvonsa, joutuvansa häpeämään omia
tunteitaan.
Jäässä
on yleensä kaikkitietävä kertoja,
mutta välillä omalla äänellään saa puhua Posti-Anton.
Nämä kappaleet on erotettu muusta tekstistä kursiivilla. Antonin
rooli on kuin hiukan ulkopuolisen tarkkailijan, jolla on
mystiseltäkin vaikuttavia kykyjä nähdä tulevaan. Hän puhuu
voimista, jotka vaikuttavat koko ajan maailmassa, ja ne voi tuntea
ympärillään, jos vain osaa ja haluaa. Ne ovat ihmisiä kohtaan
melkein välinpitämättömiä, mutta saattavat auttaa, jos niiltä
apua pyytää. Yliluonnolliset voimat ovat luonnollinen osa teosta,
ne ovat osa paikan henkeä ja alkuvoimaista historiaa. Antonin kykyjä
havaita luonnon voimia voisi jopa verrata joidenkin eläinten taitoon
ennustaa maanjäristyksiä tai muita mullistuksia, joita ihminen ei
pysty aavistamaan hienoimmilla laitteillakaan.
Antonin
kautta teokseen tulee mukaan myös kristinuskon ja jonkinlaisen
luonnonuskon rinnastusta. Saaristolaisille ei tunnu tuottavan
ongelmia yhdistää konkreettisempaa luonnonvoimiin uskomista
hengellisempään, abstraktimpaan kristinuskoon. Ne eivät ole
ristiriidassa teoksen maailmassa, vaan soittavat yhteisiä säveliä.
Luonto
on kaikessa mukana. Elämä
kulkee tuulen pieksämillä saarilla vuodenkierron mukaan, ja
kaikessa pitää aina ensin ottaa huomioon ympäröivät olosuhteet.
Huonon jään aikaan on turha odottaa suurta seurakuntaa
jumalanpalvelukseen, kuten silloinkin, kun heinäntekoaika tai
kalastuskausi ovat kiireisimmillään.
Sitä
ei oikeastaan teoksessa varsinaisesti korosteta, se on niin
luonnollinen osa elämää ja sitä myötä myös teoksen kieltä ja
tarinaa. Luonnonilmiöiden havainnointi ei ole vain hahmojen
harrastus, vaan myös kertojan tapa hahmottaa maailmaa. Näkyyhän se
jo nimessäkin: Jää.
Luonto ei ole mitään ulkoista, vaan se on myös ihmisissä sisällä.
Jäätä on paitsi
talvella meressä myös mielessä ja sielussa. Sen sulattaminen voi
tuntua mahdottomalta tehtävältä, ja ehkä se sitä joskus onkin.
Voi vain toivoa, että jonain keväisenä päivänä meren selkä
aukeaa kammottavalla rytinällä, paljastaa jälleen alla
piileksineet aallot ja elämän.
Jää
kuvaa kauniisti elämäntyyliä, jossa yhdistyy yksityinen ja
yhteinen. Seurakunta on
läsnä kaikessa, ja juuri seurakunnan kautta elämä saa arvonsa.
Kuka hullu muka haluaisi yksin elää myrskyisellä kalliosaarella?
Vaikka juuri äsken kirjoitin siitä, kuinka jäätä on ihmisissä,
täytyy muistaa, että heissä on sen lisäksi myös lämpöä,
turvaa, valoa, lohtua, iloa, hymyä, naurua. Kylmimmänkin pakkasen
aikaan pitäisi muistaa, että se kaikki elämä ei ole kadonnut
minnekään, se on vain jäänyt jääpeitteen alle hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti