Puhdistus: Kärpäsen surinaa päässä

Sofi Oksanen:

       Puhdistus (2008, WSOY)


On ihan hävettänyt myöntää, että oli tämä vielä lukematta. Kerran sitä aloitin ja luin ehkä parisenkymmentä sivua, mutta jäi sitten jonkun muun kiireen takia kesken; ei suinkaan siksi, että se olisi ollut tylsä tai huono. Puhdistuksen voittaessa Hesarin kotimaisten 2000-luvun suosikkikirjojenäänestyksen oli minunkin nyt siis tartuttava tähän uudestaan. Tämä on siis viimeinen teos tässä lukuhaasteessa!

Aliide Truu löytää pihaltaan epämääräisen mytyn; nuoren naisen. Eletään 90-luvun alkua Virossa, neuvostovallan murtumista, epävarmaa aikaa tulevaisuuden suhteen. Ensin Aliide, vanha yksinäinen nainen, pelkää vieraan olevan rosvojen syötti, mutta lopulta tuo Zaran kuitenkin sisään taloonsa. Zara pelkää häntä jahtaavien miesten tulevan perään, mutta rauhoittuu hiukan Aliiden hoivissa. Kahden naisen välille ei kehity luottamusta tai ystävyyttä, on liikaa salaisuuksia ja epäilyksiä, mutta ehkä jonkinlainen hento side kuitenkin. 

Kerronnassa lomittuu myös kummankin naisen tarina ennen heidän kohtaamistaan. Aliiden karmaisevaa elämää kerrotaan aina 1930-luvulta lähtien. Se on kertomus kahdesta sisaruksesta, onnettomasta yksipuolisesta rakkaudesta ja pienestä maasta sekä sen pienistä ihmisistä suuren ja mahtavan kommunistivaltion liepeillä. Zarankaan elämä ei ole ollut helppoa, kuten lukijalle selviää. Kuinka Zara on päätynyt tänne, maalaistalon pihaan rojahtamaan likaisena, vaatteet riekaleina? Miksi juuri tämän talon pihaan? 

Lähdin kirjan matkaan yllättävän hatarin alkutiedoin. Yllättävää se oli tietysti siksi, että teos nauttii niin valtaisaa suosiota ja kuuluisuutta. On ehkä pienoinen ihme, että tiesin tästä etukäteen oikeastaan vain sen, että Viron lähihistoriaa se kai jotenkin käsittelee, ja naisia. Hyvä niin, koska ainahan kirjaa on toki hauskempi lukea, jos sen juoni ei ole selvillä jo etukäteen.

Ja olihan se sitten vaikuttava. Järkyttäväkin. Taitavan kirjoittajan taidokas teos, joka kyllä tempaisee mukaansa (kun on päässyt sen parinkymmenen sivun marginaalin ohi). Olen toki käynyt Virossa useaankin otteeseen, yleensä Tallinnassa päivämatkoilla, muutaman kerran vähän kauempanakin. En kuitenkaan ole tutustunut maan historiaan kovinkaan tarkasti, joten voin sanoa Puhdistuksen olleen siinä mielessä opettavainenkin.

Nyt varmaan arvaattekin seuraavan sanan: mutta. Mutta odotinko kuitenkin jotain enemmän, jotain maailmaa mullistavaa, jotain elämää suurempaa? Ehkä. Ei tämä minun elämääni nyt mitenkään mullistanut, vaikka todella hieno teos olikin. Voi olla, että kuuluisuus ja kehut olivat nostaneet kirjan arvon silmissäni jonnekin taivaisiin, minne todellisuus ei mitenkään voisi yltää. Tai ehkä aiheen vieraus ei saanut minua täysin samaistumaan sen kuvaamaan maailmaan, täysin uppoamaan sen tarinaan. Tai ehkä syynä oli myös se, että itse pidän enemmän teoksista, joihin on ripoteltu runsaammalla kädellä (tai edes vähän) huumoria, vaikka eivät suoranaisia komedioita olisikaan. Puhdistuksen tarina on järkyttävä, raaka, julma, ankara, etova, surullinen. Sen kanssa ei voi nauraa tai edes hymyillä. Se ei halua viihdyttää tai iloita vaan ravistaa.

Tämä ei siis tarkoita, ettenkö olisi pitänyt teoksesta. Pidin kyllä. Ongelma lienee lähinnä odotusten ja hehkutuksen suhteessa todellisuuteen. Parhaat kokemukset jäävät yleensä teoksista, joista ei ole koskaan kuullutkaan, mutta jotka sitten yllättävät iloisesti, kun taas tällaiset supermenestykset sekä kriitikoiden että yleisön silmissä ovat tietysti erittäin hyviä, mutta eivät voi tulla yllätyksenä. Kun lähtee lukuprosessiin asenteella, että nyt luen jotain hienoa, silloin lukeekin eri tavalla kuin jos ajattelee alussa vain, että no, katsotaan nyt millainen opus tämä on. 

Enpä tiedä, onko minulla tästä mitään kovin uutta sanottavaa, onhan tätä niin paljon jo eri medioissa käsitelty. Nyt lukemisen jälkeen olen itsekin uskaltautunut arvosteluja ja muita juttuja vilkaisemaan, kun ei tarvitse pelätä paljastavansa itselleen kirjan jippoja etukäteen. Jotain kuitenkin jäi minullekin hampaankoloon, mitä tekisi mieli vähän perusteellisemmin pureksia. 

Aivan alussa Aliide taistelee kamarissa surisevaa kärpästä vastaan. Se sitkeä pirulainen ei antaudu, vaikka kuinka läiskisi lätkällä, ja saa lopulta metsästäjänsä huomion kiinnittymään ikkunaan, ikkunan takana olevaan pihaan, pihalla kyyhöttävään naisen muotoiseen myttyyn.

Kärpäsiä tavataan kirjassa useaan otteeseen myöhemminkin. Ne ovat munineet munansa lihalautaselle, ne kävelevät tapetun koiran silmissä, lihakaupan takapihalla on vastassa kokonainen parvi. Kunnantalon kellarissa Aliide muuttuu kärpäseksi, pakenee itseään ja sitä hetkeä. Lopussa kärpänen, viroksi kärbes, saa vielä yhden aivan uuden merkityksen. 

Miksi kärpänen? Jokainen lukija voi kai muodostaa tämän motiivin merkityksestä oman tulkintansa. Ehkä se on kuin alati läsnä oleva valvonta, ”kärpänen katossa”. Neuvostoliitto ja viralliset tahot nyt tietysti, mutta ehkä sitäkin enemmän painostavan yhteiskuntajärjestyksen aikaansaama kansalaisten itsevalvonta sekä jatkuva epäileminen ja epäilyksen alaisena oleminen. Jokainen naapuri, jokainen ystävä, jopa läheinen sukulainen voi pettää, eikä suurin syyllinen välttämättä ole pettävä henkilö itse.

Tai sitten voi verrata Aliidea kärpäseen, siihenhän lukijaa suorastaan kannustetaankin. Kärpänen, erityisesti saastan ja lian seurassa viihtyvä raatokärpänen, on tarkkailija, joka piehtaroi muiden jätteissä. Onko tämä se kuva, jonka Aliide itse näkee peiliin katsoessaan; se, jollaiseksi hänen katkeroitunut mielensä on hänet hänen omissa silmissään muokannut? Kellarissa hän kuvittelee itsensä kärpäseksi; onko se juuri se hetki, jolloin hänestä sellainen tulee? Kärpänen on likainen tarkkailija, mutta toisaalta se on myös eläin. Se elää vaistojen varassa, se ei tee tunteellisia päätöksiä, eikä Aliidellakaan tunnu aina niihin olevan varaa. Hänen prioriteettinsa on selviytyminen. Kaiken mahdollisen hän tekee selviytyäkseen, vaikka joutuisi uhraamaan yhtä ja toistakin. Kärpänen on eläin, joka selviää ja sopeutuu.

Minä ymmärsin kärpäsen merkityksen kuitenkin kaikkein eniten hyönteisen konkreettisen olemisen kautta. Se surisee raivostuttavasti ja suhailee ärsyttävästi ympäriinsä, eikä siitä tahdo oikein millään päästä eroon. Minulle se kuvastaa siis Aliiden syyllisyydentunnetta. Ikuinen päänsisäinen surina, joka ei koskaan lakkaa. Aina jossain taustalla kuuluva ääni, joka on välillä kauempana, välillä tulee röyhkeästi kävelemään rinnan päälle, mutta ei koskaan katoa kokonaan. Välillä se hukuttaa koko pään parven sisään, ellottaa ja ällöttää, tuntuu siltä, että päänahka on munia täynnä, eikä sille voi mitään. Se tekee ruoasta syömäkelvotonta ja näyttää maailman raadollisuuden kaikessa karmeudessaan. 

Voisihan tässä nyt vielä kertoa vaikka mistä. Hahmot ovat esimerkiksi todella hyvin tehtyjä. He ovat inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Aliide on itsekäs ja pelokas, hän sortuu todella epämiellyttäviin ja alhaisiin tekoihin, mutta ainakaan minä en silti voi häntä vihata. Zara jää hiukan etäisemmäksi, mutta hänen kauttaan saadaan oivallisesti rinnastettua teoksen nykyhetken (90-luvun) ja menneisyyden erilaiset ja kuitenkin samanlaiset epäonnet. Alistajia ja alistettuja on aina.

Vaikka millä mitalla voisi kirjoittaa siitäkin, kuinka hienoa Oksasen kielenkäyttö on ja kuinka upeasti teos rakentuu. Pitäisi kai kiittää Puhdistuksen läpikäymiä vaiheita; ensiksihän se kirjoitettiin näyttämölle. Prosessissa ja monien vaiheiden kautta kaikki turha on karsiutunut pois, jäljelle on jäänyt vain kristallinkirkas timantti. 

Mutta ei näistä sen enempää. Turha sitä on toistella niitä kaikkia syitä, joiden takia Puhdistus on kohonnut nykyiseen maineeseensa; niistä lienee kirjoitettu jo ihan tarpeeksi ennenkin. Riittää vain, jos sanon, että teos oli hieno ja vaikuttava, ja suosittelen sitä kenelle tahansa. Kunhan muistaa, että kyseessä on kuitenkin ”vain” kirja, ei mikään maailmaa mullistava vallankumous. Jos lähtee lukemaan "pelkkää kirjaa", saattaa siinä sitten maailmakin ehkä mullistua. Itselläni taisi olla jotain sellaisia utooppisia kehujen ja kuuluisuuden rakentamia ennakko-odotuksia, ja ehkä siksi en ollut sitten lopulta aivan niin haltioissani kuin olisin voinut olla.