Narcissus in Chains: Seksiä, seksiä, seksiä

Laurell K. Hamilton:

Narcissus in Chains (2001, painos Headline 2010)

Marraskuu on ihan murentunut käsiin, on tämä kirjoitteleminenkin hiukan unohtunut muiden kiireiden keskellä, vaikka lukeminen ei kuitenkaan. No, edellisissä kirjoituksissa on tullut käsiteltyä jotenkin hiukan vakavasti otettavampia teoksia, joten otetaan nyt sitten tämmöinen kunnon viihdehömppävampyyriromantiikka suurennuslasin alle. Onhan siitä jo aivan liikaa aikaa kun tässä on torahampaita käsitelty!

Narcissus in Chains on Anita Blake-sarjan kymmenes osa. Kirjaston saatavuuden takia hyppäsin ysin yli, ehkä luen sen myöhemmin. Wikipediasta tsekkasin, että jatkuvan juonen kannalta yhdeksäs on kai vähemmän merkityksellinen, joten onneksi en ollut ihan ulalla siitä, missä mennään.

Anita on viilettänyt omilla teillään puolisen vuotta, mutta palaa taas vanhojen tuttujen pariin. Susi-Richard ja torahammas-Jean-Claude ovat kumpikin tahoillaan odottaneet, että kolmiodraaman oleellisin osanen tajuaisi aiheuttavansa kaikenlaista harmia vetäytymällä yliluonnollisten leikkikerhosta. Eniten kärsivät siis juuri Riku ja JC: kolmion välilleen sitomat siteet ovat heikkoja, ja heidän voima-asemansa laumojensa hierarkioissa siksi uhattuina.

Juoni... juoni... juoni... Ai niin, olihan siinä jotain katoavia muodonmuuttajia. Ja Anitaakin tietysti uhataan, syynä kai se, että hän on ottanut siipiensä suojaan paikallisen pienikokoisen leopardilauman. Hän esiintyy leopardien alfana, laumanjohtajana, vaikka onkin itse vain ihminen (tai jotain sinne päin).

Uuuh, vieläkin hikoiluttaa, kun tätä ajattelee. Seksiä tihkuu joka sivulta. Seitsemisen sataa sivua seksiä ja seksuaalisuutta laitojen ylitse pursuvia tilanteita. Juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Kuka? No minä ainakin.

Miksi tämän sarjan kirjojen kansissa edelleen lukee ”Anita Blake, Vampire Hunter”, kun sankarittaremme ei käy vampyyrimetsällä enää ollenkaan? Mysteeriosiot ja dekkariaspekti ovat mukana vain näön vuoksi, kaikki huomio kiinnittyy Anitan sosiaalisiin ja seksuaalisiin kuvioihin.

Kauas on kuljettu siitä animaattorista, joka oli alussa varsinainen siveyden sipuli: seksiä vain rakkaudesta, ehkä joskus häiden jälkeen. Ja silti hän jaksaa yhä valittaa moraalisista ongelmistaan seksin suhteen. Ensin että eieiei ja sitten kohta jo joojoojoo-oooooooooo.

Sen lisäksi huomio alkaa kiinnittyä täysin epäoleellisiin asioihin. Kuten: onko Hamiltonilla joku kiharafetissi? Kaikilla miehillä tuntuu olevan kihara tukka, tai ainakin jotain aaltoilevaa. Kiharat vaan valuu olkapäille joka iikalla. Ja vaatteet, vaatteet: St. Louisissa täytyy olla kattavia nahkavaateliikkeitä tämän kirjan perusteella. Ja housut, jotka näyttävät päälle valutetuilta tai maalatuilta; niitäkin tuntuu riittävän runsaanlaisesti.

Kaipa minun on vaan aika asennoitua tähän sarjaan uudella tavalla, jos meinaan sen lukemista jatkaa (mistä en ole niin varma). Pornoa, ei dekkaria. Seksiä, ei mysteeriä. Mutta kun muttakun muttakun kaipaan niitä alkupään kirjoja, joissa Anita oli tiukka mimmi... Siis muualtakin kuin sieltä. Kaipaan niitä zombien herättämisiä ja vampyyrien tappamisia ja poliisiporukoita ja kaikkea. Siihen mukaan olisi sitten voinut lisätä seksiä. Ei joko-tai. Miksi minun pitää luopua kaikesta siitä, mihin ihastuin sarjan alussa? Pelkän pornon takia? Johtuuko se vain siitä, että olen nainen: minulle ei kelpaa juoneton porno?