Karkutie täyttää vuoden! Osaako se jo kävellä?!

Kyllä se aika rientää! Nyt on kulunut tasan vuosi siitä, kun tänne ensimmäisen kirjoituksen laitoin.

Aloitin tämän blogin vuosi sitten lähinnä itseäni varten. Halusin kehittää jonkinlaista kriittisyyttä lukemistoani kohtaan, ja samalla myös tehdä listaa siitä, mitä oikeastaan olen lukenut. Aivotonta viihdettä ahmiessa nimittäin muuten saattaa helposti unohtua, mitä oikein on lukenut, tai ainakin mennä teokset pään sisällä varsinaiseksi hedelmäsalaatiksi.

En kertonut tästä oikeastaan kenellekään, ja ainoana mainoskikkana laitoin tämän tuonne blogilistalle jostain satunnaisesta mielijohteesta. En myöskään ole mikään verkostoitujaluonne. Vaikka saatankin muita blogeja lueskella, innostun kommentoimaan vain todella harvoin. Viestien jättäminen tuntemattomien ihmisten teksteihin tuntuu minusta usein jotenkin nololta. En ole kerännyt profiiliini mitään säännöllisesti seuraamieni blogien verkostoa enkä linkkaile teksteissäni toisiin blogeihin. Korkeintaan Wikipediaan linkkaan, jos jonnekin omien tekstieni ulkopuolelle. Jos romanttisesti haluaisin omaa blogiristiretkeäni kuvata, niin kaipa minä olen jonkinlainen yksinäinen susi. Ja tämä ei siis suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ilahtuisi suuresti jokaisesta uudesta lukijasta ja kommentista omiin kirjoituksiini; päinvastoin.

Minulle on siis ollut jonkinasteinen yllätys, että kukaan ylipäätään on tänne löytänyt. Varsinkin kun ottaa huomioon myös sen, että teksteissäni ei edes ole mitään houkuttelevia kuvia. Pelkkää tekstiä vaan. Tässä ylivisualisoituneessa maailmassa koin jostain syystä tarpeelliseksi pitäytyä pelkissä sanoissa, ja sallin itselleni ainoastaan blogipohjaan liittyvän kuvituksen. Kiitos siis teille, jotka ehkä luette tätäkin!

Olisi kai aika tehdä jonkinlainen vuosikatsaus. Mitä oikein on tullut luettua? Ja miksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen taitaa olla aika selkeä: urbaania fantasiaa. Jos siitä vielä hiukan tarkentaa, niin sellaista paranormaaliin romantiikkaan ja erotiikkaan päin vivahtavaa urbaania fantasiaa. Toisin sanoen noita Sookie Stackhouseja ja Anita Blakeja on tullut melkoisesti kannettua kirjastosta kotiin päin. Vampyyreja ja ihmissusia ja muodonmuuttajia – siis yliluonnollisen komeita miehiä!

Mutta entä miksi? No, ei tässä mitään sen suurempaa syytä taida olla. Siinä ihka ensimmäisessä kirjoituksessani kaivelin näitä syitä hiukan: näivettyneen lukuharrastuksen elvyttäminen helposti lähestyttävän ja vielä helpommin luettavan – eli epäsyvällisen, mutta viihdyttävän – kirjallisuuden avulla. Olin tympiintynyt lukemiseen jonkinlaisen suorittamismentaliteetin takia, ja jopa jättänyt lukemisen täysin heitteille. Vanha rakkaus fantasia tarjosi onneksi pakotien umpikujasta, kunhan ensin itse pääsin yli lajia vähättelevästä asenneongelmasta (siis oman pääni sisäisestä). Miksi ihmeessä kieltäisin itseltäni sen, mitä rakastan?

Varsinainen ilo ja onni oli tietysti se urbaani fantasia -genren (ja kirjaston hyllyn) löytäminen. Yliluonnollinen viihde ei ollut enää vain teineille tarkoitettuja Belgarionin taruja tai vakavamielisiä LotReja; mikä oivallus! Vaikka haluan lukea fantasiaa, se ei tarkoita, että kaipaisin lapsellisuutta tai jotain arkaaista ritariromantiikkaa (ainakaan jatkuvasti). Haluan todellisuuspakoa aikuiseen makuun, ja sellaista olen myös löytänyt sieltä urban fantasy -hyllyltä.

Lukuharrastus on tällä hetkellä siis terveemmällä pohjalla. Olen jopa innostunut lukemaan muutakin kuin tätä niin sanottua spekulatiivista fiktiota, varsinkin sen itselle heittämäni lukuhaasteen pohjalta. Kymmenen 2000-luvun kotimaisen suosikin joukosta löytyi kyllä omiakin suosikkeja, vaikka vain yksi oli spefiksi laskettavaa kirjallisuutta.

Kirjoitteluinto hiukan laski syksyllä muiden kiireiden takia, vaikka lukeminen ei missään vaiheessa unohtunut. Mielessä on ollut, että pitäisi kirjoittaa siitä ja siitä teoksesta, mutta ei vain ole sitten ehtinyt tai jaksanut – varsinkin, jos kyseessä on ollut sellainen keskinkertainen kirja, josta ei oikein keksi mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Ei voi kehua taivaisiin tai haukkua pataluhaksi. Kirjoittaminen vie yllättävän paljon aikaa, jos siihen paneutuu ja jos on tällainen nillittäjä kuin minä joskus. Luen tekstejä läpi monta kertaa ennen kuin julkaisen. Mutta sain sentään joka kuukausi jonkun kirjoituksen ulos, onhan sekin jo jotain!

Mieleen on tietysti jäänyt vuoden varrelta joitakin erityisiä helmiä. Listaan tähän nyt viisi, jotka ovat aivan erityisesti kolahtaneet meikäläiseen. Top 5, mutta ei missään keskinäisessä järjestyksessä. Lisäksi täytyy myöntää, että rajoitin valikoinnin spefin maailmaan (ne kun nyt vain ovat kolahtaneet kovimmin). Mukaan ei siis mahtunut yhtään noista kotimaisista suosikeista.

Koushun Takamin Battle Royale oli julma, mutta jollain kierolla tavalla kiehtova tutkielma tappamisesta. Erityisen mielenkiintoista sitä oli sitten vertailla Nälkäpeliin; molemmissa kun on samantapainen idea.

Hannu Rajaniemen Fractal Prince jatkoi mestarivaras Jean le Flambeurin avaruusseikkailuja kaukaisessa tulevaisuudessa. Rajaniemen selittelemätön, tinkimätön kirjoitustyyli imaisi minut jälleen mukaansa, eivätkä mitkään vastaan pyristelyt auttaneet. Ei niin, että olisin edes yrittänyt pyristellä.

Richard Kadreyn Sandman Slim -sarja iski ilmat pihalle. Pop-kulttuuriviittauksia, toimintaa, räävitöntä mustaa huumoria, helvetillistä menoa – ihan kirjaimellisesti siis. Rakastuin. Edes se, että neljäs osa ei ollut aivan niin hyvä, ei laimentanut ihastustani.

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen, kierteisen labyrinttimainen lukukokemus. Se melkein sai epäilemään omaakin todellisuutta.

Ernest Clinen Ready Player One vie voiton valvottamisessa: sitä ei tuntunut voivan laskea käsistään sitten millään. 1980-luvun pop-kulttuurilla kyllästetty videopeliromaani on vauhdikas ja jännittävä, joskaan ei kauhean mieleenpainuva.

Itse kukin voi tästä nyt sitten huomata, että kärkeen ei mahtunut sitä paljon lukemaani vampyyriromantiikkaa lainkaan. Ja syykin on selvä. Vaikka kumpikin noista em. sarjoista (siis Charlaine Harrisin kirjoittama Sookie Stackhouse ja Laurell K. Hamiltonin kirjailema Anita Blake) alkoi varsin viihdyttävästi ja räväkästi, rupesivat innostukseni ja kiinnostukseni lopahtelemaan sarjan jatkuessa. Sookiethan saivat jo loppunsa, eikä yhtään liian aikaisin, joten niihin ei onneksi enää tarvitse tarttua. Loppupään nimekkeet olivat suorastaan niin kammottavia, että en niitä halua edes kirjoiksi saati teoksiksi nimittää. Anita Blaken seikkailut sen sijaan jatkuvat kai edelleen, enkä ole vielä edes puolia jo julkaistuista lukenut. Jos tätä projektia jatkan, niin se on sitten jossain viimeisessä hädässä. Tai ehkä kesällä, kun oikeasti kaipaa jotain näin aivotonta.

Yllättävän paljon on myös tullut luettua nuorille suunnattua spefiä. Näitä ei kuitenkaan mahtunut kärkiviisikkoon, koska – kuten jo aiemmin totesin – kaipaan sitä aikuisen todellisuuspakoa, ja tuo lista oli täysin subjektiivisesti koottu. Monissa nuortenkirjoissa on ärsyttänyt selittelevyys ja lapsellisuus. Siitäkin huolimatta myös tästä joukosta löytyy lukemisen arvoisia yksilöitä. Oma suosikkini on Annukka Salaman Käärmeenlumooja, joka kuvaa varsin mukaansatempaavasti oravatytön maailmaa eläinihmisten eli faunoidien porukassa.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin ehkä ollut kirjoittaa niistä huonoimmista. Jostain syystä en ole silloin kokenut tarpeelliseksi pysytellä asiallisuuden puolella, kuten monien tykkäämieni teosten kohdalla. Välillä olen sortunut suoranaiseen purnaamiseen ja inisemiseen; ärsyttävää kai lukea, mutta ihanan vapauttavaa päästää se kiukku purkautumaan. Listataanpas tähän nyt sitten vielä luettujen kirjojen bottom 3 (ei järjestyksessä).

Charlaine Harrisin Dead ever after oli aivan kammottava päätös 13-osaiselle kirjasarjalle. Se on siis viimeinen Sookie Stackhousen elämää kronikoiva opus, jos ei lasketa tätä jälkilämmitystä (joka on myös aika kammottava).

Darren Shanin Cirque du Freak oli vaan jotain todella hirveää! Ihan kamalaa! Tällaista! Kaipa minä vain olin liian vanha lukemaan tätä ensimmäistä kertaa...

Suzanne Collinsin Hunger Gamesin jatko-osat jauhoivat ärsyttävästi. Pidin siis kyllä siitä ykkösosasta, ja jäinkin siksi ihmettelemään, miksi hyvää tarinaa ei voinut jättää siihen. Catching Fire ja Mockingjay eivät yltäneet mielestäni lähellekään ykkösen tasolle.

Huonoja ja huonohkoja nyt olisi ehkä muitakin, mutta ei märehditä niitä enää. Suurin osa lukemistosta tipahtaa kuitenkin jonnekin keskinkertaisuuden upottavaan suohon. ”Ihan kiva”, ”ehkä jollekin, ei minulle”, ”ei täysin iskenyt” ja niin edelleen. Keskinkertaisuuksista kirjoittaminen on kaikista ikävintä, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi.

Tästä lähtee nyt sitten seuraava vuosi käyntiin. Luulenpa, että se ehkä tulee tarkoittamaan hienoista linjauksen laventumista. En toki aio spefiä missään nimessä unohtaa, mutta ehkä jatkossa kirjoitan yhä enemmän muunkinlaisesta kirjallisuudesta, kun sellaistakin tulee kerran luettua. Tavoite on siis onnistunut: rakastamani fantasia on auttanut minua löytämään tien myös muunlaisiin sanoilla punottuihin maailmoihin!

Eipä tässä muuta, sama meno jatkukoon. Tervetuloa vaan karkutielle tänäkin vuonna!

After Dead: Rahat pois kerran vielä!

Charlaine Harris:

      After Dead (2013,Gollancz)

Taas olen hiukan laiskotellut kirjoittelun kanssa... Aloitetaan uusi vuosi tällaisella kirjallisella kammotuksella, niin siitä ei voi mennä kuin ylöspäin jatkossa! After Dead on Charlaine Harrisin viimeinen pihisevä rahastus Sookie Stackhousella.

Kirja on aakkostettu hakemisto Sookie Stackhouse -sarjassa esiintyneistä hahmoista. Mitä kullekin tapahtui kolmannentoista eli viimeisen kirjan jälkeen? Miten he elivät elämänsä jatkossa? Menivätkö naimisiin, saivatko lapsia, olivatko onnellisia?

Suurimmasta osasta kerrotaan muutaman virkkeen/rivin verran, keskeisimmistä hahmoista hiukan enemmän, korkeintaan muutaman sivun mittaisesti. Suurinta osaa hahmoista en edes muistanut, eikä minua mitenkään ilahduttanut tietää, että joku meni naimisiin jonkun toisen kanssa, erosi myöhemmin, ja mitä lapsille kävi.

Uteliaimmille voin tässä kertoa kirjan oleellisen annin. Sookie meni naimisiin Samin kanssa ja sai lapsia. Eric jämähti Oklahomaan kuningattarensa kanssa ja ehkä ikävöi hiukan rakastaan Bon Tempsissa, kuka tietää. Bill perusti tietsikkapelifirman, osti Louisianan ja ryhtyi alueen vampyyrikuninkaaksi.

Kaiken huippu informatiivisuudessaan ja oleellisuudessaan löytyy sivulta 34: ”Hank Clearwater attracted gonorrhea.” Kuka hiton Hank Clearwater? Miksi ihmeessä oli tarpeellista saada tietää tyypin saavan tippurin?! Määrittikö hänen koko myöhempää elämäänsä se tippuri? Eikö mitään muuta tapahtunut?!?

Vaikutti kovasti siltä, että hahmojen myöhemmät vaiheet olivat kuin Sookien kostofantasiaa. Kaikille, jotka olivat joskus jotenkin kohdelleet telepaattitypykkää kaltoin, kävi jollain tavalla kehnosti tai ainakin he elivät onnettomassa avioliitossa tai jotain, kun taas kaikki, jotka olivat kyseisen neitosen frendejä, elivät suhteellisen onnellisesti.

Ja onnellisuus tässä tapauksessa mitataan siis silleen perinteisesti: avioliitto ja talo ja toimeentulo ja 2,5 lasta ja koira. Tai jotain. Koska kukaanhan ei voi olla onnellinen millään muulla tavalla. No okei, ehkä ne vampyyrit ja muut vähän toi vaihtelua tähän linjaan. Pam meni onnellisesti naimisiin Heidin kanssa. Joo.

Muuten tässä ei enää huomannut millään tapaa mitään oleellista fantasiasisältöä. Okei, jotkut listatuista hahmoista nyt vain sattuivat olemaan jotain vampyyreita tai muodonmuuttajia tai keijuja tai jotain, mutta se ei tuntunut vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään oleellisesti. Tai jos vaikutti, niin siitä ei kerrottu.

Erityisesti ärsytti sekin, miten tämä (nais)kirjailija kohteli naisia ja miehiä. Tai siis tyttöjä ja poikia, eli mitä hahmojen lapsista tulee isoina. Pojista tulee lakimiehiä ja senaattoreita ja elokuvantekijöitä. Tytöistä tulee sosiaalityöntekijöitä ja puheterapeutteja ja kauneuskuningattaria. Ihan oikeasti! Esimerkiksi Alciden viisi(!) lasta: kolme poikaa menee töihin Alciden firmaan, Herveaux and Sonsiin (mikä rakennus- tai muuttoyritys nyt olikaan, en jaksa muistaa), kun taas toisesta tytöstä tulee sosiaalityöntekijä, toisesta Miss Louisiana.

En siis halua vähätellä tässä sosiaalityöntekijöiden tai puheterapeuttien arvoa: arvokasta työtähän se on. Enemmänkin kritisoisin sitä, että Harris ei voi nähdä poikia niissä hommissa; tai toisinpäin, tyttöjä senaattoreina.

Tylsää, tylsää, tylsää, tylsää. Sanonko vielä kerran: tylsää. Miksi ketään pitäisi kiinnosta se, minkälaista elämää joku täysin tyhjänpäiväinen hahmo eli sen jälkeen, kun ehkä jossain kohtauksessa vilahti varsinaisessa sarjassa? Että kenen kanssa eli elämänsä ja missä oli töissä? Olisin toivonut, että niistä keskeisistä hahmoista olisi kerrottu hiukan enemmän (ja jotain mielenkiintoisempaa) ennemmin kuin että tilaa uhrataan hahmoille, joita kukaan ei enää edes muista.

Ja sitten joistain hahmoista, jotka olisivat voineet ansaita hiukan enemmän tilaa, sanotaan vain se, että he kokivat paljon myöhempiä seikkailuja. Ja tämä siksi, että... (tadadadaa, jännitysmusiikkia)... he tulevat esiintymään kirjailijan seuraavassa sarjaprojektissa! Siis voi pyhä tyhjänpäiväisyys. Oliko tarpeellista tehdä koko tätä opusta, jos ei kuitenkaan kirjoita siihen sitä, mitä lupaa? Jos haluaa vain mainostaa seuraavaa tekelettään? Tekelettä, josta muuten on kirjan lopussa lyhyt maistiainen, jonka perusteella voin sanoa, että en tule koskaan lukemaan.

Ainut hitusen viihdyttävä osuus tässä opuksessa oli sen kuvitus: jokaisen uuden kirjaimen alussa oli sivun kokoinen kirjainkuva. Ne olivat välillä ihan viihdyttäviä. Esimerkiksi K, joka oli kuin suuri kita, oli jollain tapaa söpö.

Kullanarvoinen vinkkini kaikille: ÄLÄ OSTA! Älä missään tapauksessa uhraa rahojasi tähän! Ei kannata! Tämän lukaisee oleellisilta osin vaikka kirjakaupassa: sivuja on vajaa parisataa, mutta tyhjää tilaa paljon (kun useimmilla sivuilla on se muutama rivi tekstiä), joten selailuun ei mene kauaa. Paitsi jos kuolee tylsyyteen kesken kirjan. Jos välttämättä haluaa lukea kunnolla, niin voi lainata kirjastosta (kuten itse tein). Kirjan anti lukijalle on niin minimaallinen, että en maksaisi siitä senttiäkään.

Sudenmorsian: nainen ja susi

Aino Kallas:
       Sudenmorsian – Hiidenmaalainen tarina (1928, julkaistu Otavan Keskiyön kirjastossa 2007)

Otetaanpas näin itsenäisyyspäivän kunniaksi jotain klassisempaa kotimaista. Ei kuitenkaan mitään sotaromaania tai kansakunnan rakentajaa, vaan tällainen omalaatuinen fantasiatarina 1920-luvulta.

Metsänvartija Priidik ihastuu piikatyttö Aaloon 1600-luvun Virossa. Priidik ei välitä siitä, että Saatana on jo merkinnyt tytön omakseen: punaiset hiukset ja noidanluoma vasemman rinnan alla paljastavat tytön noidaksi. Avioliiton alku on auvoisaa, onnellista, mutta sitten Aalo kuulee sisältään Metsän ynnä suden hengen, Diabolus sylvarumin kutsun, jota ei voi vastustaa, ja muuttuu ihmissudeksi.

Tarinassa on synkkyyttä, kohtalontuntua, symboliikkaa ja traagisuutta, mutta en sanoisi sitä kauhuksi. Ennemminkin se pyrkii luomaan sadunomaista maailmaa, joka sijoittuu jonnekin myyttiseen menneisyyteen.

Pienoisromaani on kirjoitettu arkaaisella, vanhahtavalla kielellä. Siihen tottuminen kestää aikansa, ja se voi tuottaa vaikeuksia, mutta samalla se luo vahvasti tunnelmia ja ajankuvaa, jonkinlaista rakennettua historiallisuutta. Tulee selvästi ilmi, että tarinan kertoja on 1878–1956 eläneen Aino Kallaksen sijaan joku aikalainen, 1600-luvulla elänyt kirjuri, joka pistää tapahtumia muistiin.

Samalla ei voi olla huomaamatta myöskään kertojan epäluotettavuutta. Tämä kirjuri nimittäin koko ajan työntää tekstiin omaa moralistista, kristillisen hurskasta arvomaailmaansa, joka tuomitsee Aalon toiminnan. Lukijan sympatioita kuitenkin ohjataan juuri Aalon suuntaan, lukijaa houkutellaan ymmärtämään naisen tekoja ja säälimään hänen kohtaloaan.

Ihmissuden elämää ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti (vaikka voi toki halutessaan). Ihmissusi on allegoria jollekin muulle. Päivisin Aalo elää säädyllisen, ahkeran, hiljaisen, tunnollisen vaimon elämää. Hän toimii sosiaalisen yhteisön normien mukaan. Öisin hän antautuu suden houkutukselle. Suden elämä kuvataan vaistojen, lihallisuuden, elämän ilon kautta. Susi elää hetkessä, antautuu houkutuksille eikä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.

Suden voi siis ajatella kuvastavan vaikkapa naisen seksuaalisuutta tai seksuaalisuuden etsintää, uhmaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan tai halua elää omaa elämäänsä miehestä riippumatta. Vaikka kertoja on moralistinen tuomitsija, hän pääsee silti lähelle kuvaamaan sitä elinvoimaa, hurmiota ja iloa, jota sutena juokseminen Aalossa aiheuttaa.

Nyt tulee juonipaljastus: kapina johtaa kuitenkin lopulta tuhoon. Yhteiskunta ei salli naisen itsenäisyyttä (tulipas tähän nyt oivallinen liitos päivän juhlaan). Jo heti alussa, kun Priidik näkee Aalon ensimmäisen kerran, nainen kuvataan seksuaalisesti haluttavana, melkein objektina: mies katselee piilosta, kun lampaita uittanut nainen riisuu ihoon tarttuvat märät vaatteensa rannalla. Nainen on objekti, miehen omaisuutta; eihän sellaiselle sovi itsenäisyyttä myöntää. Nainen nähdään seksuaalisten halujen kohteena, mutta naisella itsellään ei saisi olla minkäänlaisia haluja.

Suositeltavaa luettavaa, minä ainakin tykkäsin. Teos ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, vaikka vanhahtavan tunnelman onnistuukin tavoittamaan. Symboliikka ja myyttisyys henkii koko pienoisromaanista, mutta tarinan taustalla velloo tärkeitä, vielä nykyäänkin ajankohtaisia teemoja.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja joulun odotusta kaikille!

Jäljellä & Toisaalla: Teinidystopiaa

Salla Simukka:

     Jäljellä (2012, Tammi)

     Toisaalla (2012, Tammi)

Tarinallisesti tiiviin yhtenäinen kirjapari on nuorille suunnattua scifiä, jossa tapahtumapaikkana on tulevaisuuden Suomi. Keskityn kirjoituksessani ykkösosaan (Jäljellä), koska toisesta on vaikea puhua paljastamatta liikaa.

Emmi Aalto on vieläkin Potentiaali, vaikka on jo 15. Kyllä siinä iässä olisi pitänyt jo löytää oma paikkansa; onko vaikka Aktivisti, Intellektuaali tai Dramaatikko tai joku muu monista lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvistä kouluryhmistä. Emmi kokee olevansa mitätön ja huomaamaton ja päättää siksi karata kotoa: ehkä edes joku huomaisi hänet silloin. Vanhemmat nyt ainakin, toivottavasti.

Pikaisen karkureissun jälkeen kotiin palaava tyttö löytääkin kuitenkin vain tyhjän talon. Perhe on kadonnut. Pian hän tajuaa kaikkien muidenkin ihmisten kadonneen. Naapureita ei ole, ei kavereita (vaikka eihän niitä kai ollut muutenkaan), ei ohikulkijoita, ei ketään. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jäljellä kertoo Emmin tarinaa tyhjässä maailmassa, Toisaalla antaa vastauksen arvoitukseen ja kertaa samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Palapelin täydentävä pala, kuten esittelyteksti lupaa.

Miksi ihmeessä aina eksyn nuorten osastolle kirjastossa? Kuten niin monesti ennenkin, taas jouduin huokailemaan ja pyörittelemään silmiäni löytöjeni kanssa. Miksi en opi, että ne eivät ole (enää) minua varten?

Myönnetään, alkuasetelma on sinänsä kiinnostava. Sen (ja kansikuvien) takia kai tämän lainasinkin. Tyhjä maailma, josta ihmiset ovat kadonneet kuin taikaiskusta. Puf vaan! Siinä rupeaa itsekin miettimään, että mitä oikein tekisi samanlaisessa tilanteessa. Myös lahjakkuusalueiden mukaan määräytyvät kouluryhmät on kiinnostava ajatus, vaikka sen eri puolia ei päästäkään kunnolla tutkimaan.

Jäljellä-kirjan juoni etenee alussa hitaanlaisesti, mutta onneksi alkaa kuitenkin kiihtyä loppua kohden. Huomasin paikoin jo jännittäväni sitä lukiessa. Toisaalla jatkaa siitä, mihin edellinen loppuu, mutta hyppää pian jo takaumiin. Tyhjä maailma nähdään erilaisesta vinkkelistä. Pidin siitä ehkä hitusen enemmän, koska keskushenkilönä ei ollut ärtymystä aiheuttanut Emmi. Juonellisesti sen sijaan Toisaalla ei mielestäni tuo juttuun riittävästi uutta oikeuttaakseen kokonaisen kirjan pyhittämistä takaumille.

Se suuri Mutta, jälleen kerran, löytyy kirjoitustyylistä. En tiedä, mitä mieltä olisin teininä ollut, mutta nyt minulle tuli sellainen olo, että kirjailija aliarvioi lukijaansa aika roimasti. Ei jokaista mielen liikahdusta ja tunteen värähdystä kai sentään auki tarvitsisi kirjoittaa. Kyllä jotain voisi jättää lukijan kuviteltavaksi.

Jossain vaiheessa kyllästyin teinitytön emotionaaliseen vuoristorataan ja rupesin hyppimään vaunusta toiseen hiukan nopeammin kuin joka sanan lukien. Halusin vain tietää, mistä tässä jutussa oli oikein kyse. Mitä oli tapahtunut, mikä oli vastaus Suureen Arvoitukseen?

Ja mikä pettymys; Jäljellä ei todellakaan vastaa tähän kysymykseen. Se loppuu Mount Everestin korkuiseen cliffhangeriin. No, onneksi olin lukenut sen kansilärpäketekstin ja lainannut hyllyllä vieressä kököttäneen kakkososan valmiiksi; en pysty jättämään palapelejä keskeneräisiksi pitkiksi ajoiksi. Vaikka olin ykkösosaa lukiessa ajatellut, että en ehkä jaksa kakkosta edes avata, tartuin siihen kuitenkin. Halusin tietää, mikä oli Vastaus. No, onneksi en sitten ollut lukenut sen esittelytekstiä, sillä sen perusteella olisi vastauksen jo voinut arvata. Ja vielä suurempi pettymys: olin odottanut jotain hitusen omaperäisempää; en tosin tiedä, miksi. Ehkä vain odotin edes jotain tältä kirjaduolta.

Jäljellä sotkee tarinaansa myös satujen maailmaa. Muodikasta? Kyllä. Erityisesti käsittelyn kohteena on Emmin lempisatu Pieni merenneito. Sulkeutuneesta, omaan maailmaansa vetäytyneestä tytöstä kertovan tarinan vertaamisessa maan päälle kaipaavaan meren asukkiin on jotain kaunista.

Olisin sitten kai toivonut, että saduilla olisi enemmän tekemistä sen Suuren Vastauksen kanssa. Muutenkin satuteema jää jonnekin taka-alalle Toisaallassa (oli niin kivan laulava sana, että oli pakko kirjoittaa se). Ratkaisun myötä satujen maailma unohtuu lukijaltakin. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin: saduissa elävä tyttö on löytänyt tiensä todellisuuteen. Mutta minun päässäni lopputulos jäi vain laihaksi.

Joistakin hyvistä puolistaan huolimatta Simukan kirjapari ei vakuuttanut tätä lukijaa. Kiinnostavasta alkuasetelmasta ei tunnuta saavan riittävästi irti. Jäljellä kysyy, Toisaalla vastaa, mutta kokonaisuuden juju jää velton oloiseksi. Ensimmäinen osa keikkuu mysteerin varassa loppuun asti, mutta toinen osa tarjoaa vastauksen jo heti alkuun. Sille ei tunnu jäävän tarpeeksi pureskeltavaa enää sen jälkeen, vaikka nuoresta rakkaudesta yrittääkin kertoa. Kaiken kruunaa turhan tarkka teinin pään sisäisen menon kuvaaminen: siitä voi kai nauttia vain teini, ehkä. Minä en.

Narcissus in Chains: Seksiä, seksiä, seksiä

Laurell K. Hamilton:

Narcissus in Chains (2001, painos Headline 2010)

Marraskuu on ihan murentunut käsiin, on tämä kirjoitteleminenkin hiukan unohtunut muiden kiireiden keskellä, vaikka lukeminen ei kuitenkaan. No, edellisissä kirjoituksissa on tullut käsiteltyä jotenkin hiukan vakavasti otettavampia teoksia, joten otetaan nyt sitten tämmöinen kunnon viihdehömppävampyyriromantiikka suurennuslasin alle. Onhan siitä jo aivan liikaa aikaa kun tässä on torahampaita käsitelty!

Narcissus in Chains on Anita Blake-sarjan kymmenes osa. Kirjaston saatavuuden takia hyppäsin ysin yli, ehkä luen sen myöhemmin. Wikipediasta tsekkasin, että jatkuvan juonen kannalta yhdeksäs on kai vähemmän merkityksellinen, joten onneksi en ollut ihan ulalla siitä, missä mennään.

Anita on viilettänyt omilla teillään puolisen vuotta, mutta palaa taas vanhojen tuttujen pariin. Susi-Richard ja torahammas-Jean-Claude ovat kumpikin tahoillaan odottaneet, että kolmiodraaman oleellisin osanen tajuaisi aiheuttavansa kaikenlaista harmia vetäytymällä yliluonnollisten leikkikerhosta. Eniten kärsivät siis juuri Riku ja JC: kolmion välilleen sitomat siteet ovat heikkoja, ja heidän voima-asemansa laumojensa hierarkioissa siksi uhattuina.

Juoni... juoni... juoni... Ai niin, olihan siinä jotain katoavia muodonmuuttajia. Ja Anitaakin tietysti uhataan, syynä kai se, että hän on ottanut siipiensä suojaan paikallisen pienikokoisen leopardilauman. Hän esiintyy leopardien alfana, laumanjohtajana, vaikka onkin itse vain ihminen (tai jotain sinne päin).

Uuuh, vieläkin hikoiluttaa, kun tätä ajattelee. Seksiä tihkuu joka sivulta. Seitsemisen sataa sivua seksiä ja seksuaalisuutta laitojen ylitse pursuvia tilanteita. Juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Kuka? No minä ainakin.

Miksi tämän sarjan kirjojen kansissa edelleen lukee ”Anita Blake, Vampire Hunter”, kun sankarittaremme ei käy vampyyrimetsällä enää ollenkaan? Mysteeriosiot ja dekkariaspekti ovat mukana vain näön vuoksi, kaikki huomio kiinnittyy Anitan sosiaalisiin ja seksuaalisiin kuvioihin.

Kauas on kuljettu siitä animaattorista, joka oli alussa varsinainen siveyden sipuli: seksiä vain rakkaudesta, ehkä joskus häiden jälkeen. Ja silti hän jaksaa yhä valittaa moraalisista ongelmistaan seksin suhteen. Ensin että eieiei ja sitten kohta jo joojoojoo-oooooooooo.

Sen lisäksi huomio alkaa kiinnittyä täysin epäoleellisiin asioihin. Kuten: onko Hamiltonilla joku kiharafetissi? Kaikilla miehillä tuntuu olevan kihara tukka, tai ainakin jotain aaltoilevaa. Kiharat vaan valuu olkapäille joka iikalla. Ja vaatteet, vaatteet: St. Louisissa täytyy olla kattavia nahkavaateliikkeitä tämän kirjan perusteella. Ja housut, jotka näyttävät päälle valutetuilta tai maalatuilta; niitäkin tuntuu riittävän runsaanlaisesti.

Kaipa minun on vaan aika asennoitua tähän sarjaan uudella tavalla, jos meinaan sen lukemista jatkaa (mistä en ole niin varma). Pornoa, ei dekkaria. Seksiä, ei mysteeriä. Mutta kun muttakun muttakun kaipaan niitä alkupään kirjoja, joissa Anita oli tiukka mimmi... Siis muualtakin kuin sieltä. Kaipaan niitä zombien herättämisiä ja vampyyrien tappamisia ja poliisiporukoita ja kaikkea. Siihen mukaan olisi sitten voinut lisätä seksiä. Ei joko-tai. Miksi minun pitää luopua kaikesta siitä, mihin ihastuin sarjan alussa? Pelkän pornon takia? Johtuuko se vain siitä, että olen nainen: minulle ei kelpaa juoneton porno?

Puhdistus: Kärpäsen surinaa päässä

Sofi Oksanen:

       Puhdistus (2008, WSOY)


On ihan hävettänyt myöntää, että oli tämä vielä lukematta. Kerran sitä aloitin ja luin ehkä parisenkymmentä sivua, mutta jäi sitten jonkun muun kiireen takia kesken; ei suinkaan siksi, että se olisi ollut tylsä tai huono. Puhdistuksen voittaessa Hesarin kotimaisten 2000-luvun suosikkikirjojenäänestyksen oli minunkin nyt siis tartuttava tähän uudestaan. Tämä on siis viimeinen teos tässä lukuhaasteessa!

Aliide Truu löytää pihaltaan epämääräisen mytyn; nuoren naisen. Eletään 90-luvun alkua Virossa, neuvostovallan murtumista, epävarmaa aikaa tulevaisuuden suhteen. Ensin Aliide, vanha yksinäinen nainen, pelkää vieraan olevan rosvojen syötti, mutta lopulta tuo Zaran kuitenkin sisään taloonsa. Zara pelkää häntä jahtaavien miesten tulevan perään, mutta rauhoittuu hiukan Aliiden hoivissa. Kahden naisen välille ei kehity luottamusta tai ystävyyttä, on liikaa salaisuuksia ja epäilyksiä, mutta ehkä jonkinlainen hento side kuitenkin. 

Kerronnassa lomittuu myös kummankin naisen tarina ennen heidän kohtaamistaan. Aliiden karmaisevaa elämää kerrotaan aina 1930-luvulta lähtien. Se on kertomus kahdesta sisaruksesta, onnettomasta yksipuolisesta rakkaudesta ja pienestä maasta sekä sen pienistä ihmisistä suuren ja mahtavan kommunistivaltion liepeillä. Zarankaan elämä ei ole ollut helppoa, kuten lukijalle selviää. Kuinka Zara on päätynyt tänne, maalaistalon pihaan rojahtamaan likaisena, vaatteet riekaleina? Miksi juuri tämän talon pihaan? 

Lähdin kirjan matkaan yllättävän hatarin alkutiedoin. Yllättävää se oli tietysti siksi, että teos nauttii niin valtaisaa suosiota ja kuuluisuutta. On ehkä pienoinen ihme, että tiesin tästä etukäteen oikeastaan vain sen, että Viron lähihistoriaa se kai jotenkin käsittelee, ja naisia. Hyvä niin, koska ainahan kirjaa on toki hauskempi lukea, jos sen juoni ei ole selvillä jo etukäteen.

Ja olihan se sitten vaikuttava. Järkyttäväkin. Taitavan kirjoittajan taidokas teos, joka kyllä tempaisee mukaansa (kun on päässyt sen parinkymmenen sivun marginaalin ohi). Olen toki käynyt Virossa useaankin otteeseen, yleensä Tallinnassa päivämatkoilla, muutaman kerran vähän kauempanakin. En kuitenkaan ole tutustunut maan historiaan kovinkaan tarkasti, joten voin sanoa Puhdistuksen olleen siinä mielessä opettavainenkin.

Nyt varmaan arvaattekin seuraavan sanan: mutta. Mutta odotinko kuitenkin jotain enemmän, jotain maailmaa mullistavaa, jotain elämää suurempaa? Ehkä. Ei tämä minun elämääni nyt mitenkään mullistanut, vaikka todella hieno teos olikin. Voi olla, että kuuluisuus ja kehut olivat nostaneet kirjan arvon silmissäni jonnekin taivaisiin, minne todellisuus ei mitenkään voisi yltää. Tai ehkä aiheen vieraus ei saanut minua täysin samaistumaan sen kuvaamaan maailmaan, täysin uppoamaan sen tarinaan. Tai ehkä syynä oli myös se, että itse pidän enemmän teoksista, joihin on ripoteltu runsaammalla kädellä (tai edes vähän) huumoria, vaikka eivät suoranaisia komedioita olisikaan. Puhdistuksen tarina on järkyttävä, raaka, julma, ankara, etova, surullinen. Sen kanssa ei voi nauraa tai edes hymyillä. Se ei halua viihdyttää tai iloita vaan ravistaa.

Tämä ei siis tarkoita, ettenkö olisi pitänyt teoksesta. Pidin kyllä. Ongelma lienee lähinnä odotusten ja hehkutuksen suhteessa todellisuuteen. Parhaat kokemukset jäävät yleensä teoksista, joista ei ole koskaan kuullutkaan, mutta jotka sitten yllättävät iloisesti, kun taas tällaiset supermenestykset sekä kriitikoiden että yleisön silmissä ovat tietysti erittäin hyviä, mutta eivät voi tulla yllätyksenä. Kun lähtee lukuprosessiin asenteella, että nyt luen jotain hienoa, silloin lukeekin eri tavalla kuin jos ajattelee alussa vain, että no, katsotaan nyt millainen opus tämä on. 

Enpä tiedä, onko minulla tästä mitään kovin uutta sanottavaa, onhan tätä niin paljon jo eri medioissa käsitelty. Nyt lukemisen jälkeen olen itsekin uskaltautunut arvosteluja ja muita juttuja vilkaisemaan, kun ei tarvitse pelätä paljastavansa itselleen kirjan jippoja etukäteen. Jotain kuitenkin jäi minullekin hampaankoloon, mitä tekisi mieli vähän perusteellisemmin pureksia. 

Aivan alussa Aliide taistelee kamarissa surisevaa kärpästä vastaan. Se sitkeä pirulainen ei antaudu, vaikka kuinka läiskisi lätkällä, ja saa lopulta metsästäjänsä huomion kiinnittymään ikkunaan, ikkunan takana olevaan pihaan, pihalla kyyhöttävään naisen muotoiseen myttyyn.

Kärpäsiä tavataan kirjassa useaan otteeseen myöhemminkin. Ne ovat munineet munansa lihalautaselle, ne kävelevät tapetun koiran silmissä, lihakaupan takapihalla on vastassa kokonainen parvi. Kunnantalon kellarissa Aliide muuttuu kärpäseksi, pakenee itseään ja sitä hetkeä. Lopussa kärpänen, viroksi kärbes, saa vielä yhden aivan uuden merkityksen. 

Miksi kärpänen? Jokainen lukija voi kai muodostaa tämän motiivin merkityksestä oman tulkintansa. Ehkä se on kuin alati läsnä oleva valvonta, ”kärpänen katossa”. Neuvostoliitto ja viralliset tahot nyt tietysti, mutta ehkä sitäkin enemmän painostavan yhteiskuntajärjestyksen aikaansaama kansalaisten itsevalvonta sekä jatkuva epäileminen ja epäilyksen alaisena oleminen. Jokainen naapuri, jokainen ystävä, jopa läheinen sukulainen voi pettää, eikä suurin syyllinen välttämättä ole pettävä henkilö itse.

Tai sitten voi verrata Aliidea kärpäseen, siihenhän lukijaa suorastaan kannustetaankin. Kärpänen, erityisesti saastan ja lian seurassa viihtyvä raatokärpänen, on tarkkailija, joka piehtaroi muiden jätteissä. Onko tämä se kuva, jonka Aliide itse näkee peiliin katsoessaan; se, jollaiseksi hänen katkeroitunut mielensä on hänet hänen omissa silmissään muokannut? Kellarissa hän kuvittelee itsensä kärpäseksi; onko se juuri se hetki, jolloin hänestä sellainen tulee? Kärpänen on likainen tarkkailija, mutta toisaalta se on myös eläin. Se elää vaistojen varassa, se ei tee tunteellisia päätöksiä, eikä Aliidellakaan tunnu aina niihin olevan varaa. Hänen prioriteettinsa on selviytyminen. Kaiken mahdollisen hän tekee selviytyäkseen, vaikka joutuisi uhraamaan yhtä ja toistakin. Kärpänen on eläin, joka selviää ja sopeutuu.

Minä ymmärsin kärpäsen merkityksen kuitenkin kaikkein eniten hyönteisen konkreettisen olemisen kautta. Se surisee raivostuttavasti ja suhailee ärsyttävästi ympäriinsä, eikä siitä tahdo oikein millään päästä eroon. Minulle se kuvastaa siis Aliiden syyllisyydentunnetta. Ikuinen päänsisäinen surina, joka ei koskaan lakkaa. Aina jossain taustalla kuuluva ääni, joka on välillä kauempana, välillä tulee röyhkeästi kävelemään rinnan päälle, mutta ei koskaan katoa kokonaan. Välillä se hukuttaa koko pään parven sisään, ellottaa ja ällöttää, tuntuu siltä, että päänahka on munia täynnä, eikä sille voi mitään. Se tekee ruoasta syömäkelvotonta ja näyttää maailman raadollisuuden kaikessa karmeudessaan. 

Voisihan tässä nyt vielä kertoa vaikka mistä. Hahmot ovat esimerkiksi todella hyvin tehtyjä. He ovat inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Aliide on itsekäs ja pelokas, hän sortuu todella epämiellyttäviin ja alhaisiin tekoihin, mutta ainakaan minä en silti voi häntä vihata. Zara jää hiukan etäisemmäksi, mutta hänen kauttaan saadaan oivallisesti rinnastettua teoksen nykyhetken (90-luvun) ja menneisyyden erilaiset ja kuitenkin samanlaiset epäonnet. Alistajia ja alistettuja on aina.

Vaikka millä mitalla voisi kirjoittaa siitäkin, kuinka hienoa Oksasen kielenkäyttö on ja kuinka upeasti teos rakentuu. Pitäisi kai kiittää Puhdistuksen läpikäymiä vaiheita; ensiksihän se kirjoitettiin näyttämölle. Prosessissa ja monien vaiheiden kautta kaikki turha on karsiutunut pois, jäljelle on jäänyt vain kristallinkirkas timantti. 

Mutta ei näistä sen enempää. Turha sitä on toistella niitä kaikkia syitä, joiden takia Puhdistus on kohonnut nykyiseen maineeseensa; niistä lienee kirjoitettu jo ihan tarpeeksi ennenkin. Riittää vain, jos sanon, että teos oli hieno ja vaikuttava, ja suosittelen sitä kenelle tahansa. Kunhan muistaa, että kyseessä on kuitenkin ”vain” kirja, ei mikään maailmaa mullistava vallankumous. Jos lähtee lukemaan "pelkkää kirjaa", saattaa siinä sitten maailmakin ehkä mullistua. Itselläni taisi olla jotain sellaisia utooppisia kehujen ja kuuluisuuden rakentamia ennakko-odotuksia, ja ehkä siksi en ollut sitten lopulta aivan niin haltioissani kuin olisin voinut olla.

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki: Totuutta vai tarinaa?

Jeff VanderMeer:

Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-Kirjat 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

alkuteos: City of Saints and Madmen: The Book of Ambergris (2001, suomennosta laajempi laitos)

Tähtifantasia-palkinnon vuonna 2007 saanut teos on eriskummallinen lukukokemus.

Teos kutoo kiehtovan kudoksen ihmeellisestä kaupungista. Ambergrisin metropoli on eräänlainen oman maailmamme vääristynyt peilikuva, jossa hallitsevat säveltäjät ja taiteilijat. Kaupunkiin tutustutaan teoksessa kolmen keskenään varsin erilaisen tarinan ja liitteiden verran.

Ensimmäinen kertomus on surrealistinen Martin Laken muodonmuutos, jonka kerronnassa vuorottelee taidekriittinen essee sekä itse taiteilijasta kertova tarina. Martin Lake on ambergrisilainen maalari, joka nousi nopeasti tuntemattomuudesta suureen suosioon. Novelli keskittyy taiteilijan transformaatioon johtaneisiin tapahtumiin. Välillä fiktiivinen taidekriitikko Janice Shriek tulkitsee taiteilijan keskeisimpiä teoksia ja spekuloi, mikä sai tavanomaisen taiteilijan muuntautumaan niin täysin ja niin äkkiä, yhdessä yössä keskinkertaisuudesta nerojen kastiin; tietysti täysin hutiin.

Toisessa jutussa (Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan) tutustutaan kaupungin menneisyyteen ambergrisiläisen historioitsijan Duncan Shriekin (edellisen jutun taidekriitikko Janicen veli) kuivakkaan humoristisin sanoin ja runsain alaviittein. Se on kertomus kaupungin alkuperäisasukkaiden kohtalosta, joka on samalla kaamea ja mystinen. Samalla se on kuvaus siitä, kuinka historia on aina historioitsijoiden tekemää.

X:n outo tapaus kertoo jonkinlaiseen vankimielisairaalaan suljetun miehen, X:n, ja psykiatrin kohtaamisesta. X on kirjailija, jonka todellisuudentaju on tärähtänyt aivan vinksalleen. Liitteet liittyvät erityisesti tähän kolmanteen novelliin. Kirjasta otetuissa englanninkielisissä painoksissa on vaihtelevissa määrin vielä enemmänkin juttua kuin tässä suomennoksessa.

Tarinoista muodostuu verkko, johon lukija juuttuu kiinni pahemmin ja avuttomammin kuin saimaannorpan kuutti. Lopulta siinä alkaa epäillä jo omaa olemassaoloaan, kun VanderMeerin luoma maailma on niin ihmeellisen rikas sekoitus kaikkea mahdollista.

Minulle teoksen keskeinen teema oli kertojan ja kerrotun yhteys todellisuuteen ja epätodellisuuteen. Onko Ambergrisin kaupunki kirjailijan mielessä vai onko sittenkin toisinpäin? Sehän on vanha totuus, että historian kirjoittavat voittajat, mutta usein unohdetaan historioitsijoiden merkitys. Historiankirjoitus on sekin tulkintaa: miten arvottaa asioita, mitä kertoa, mitä jättää pois, miten tulkita menneiden aikojen hämärän peittoon haipuneita tapoja ja totuuksia. Todelliset tapahtumat saattavat tuntea vain ne, jotka olivat paikalla, eivätkä hekään yleensä voi ymmärtää kokonaisuutta täysin.

Ja sitten on vielä lukija, joka saa kirjan käsiinsä, lukee sen ja uppoaa sen todellisuuteen. Kirjailijan päässä syntynyt maailma alkaa elää aivan omaa elämäänsä lukijan mielessä, eikä sillä enää ole mitään yhteyttä alkuperäänsä. Voiko silloin enää sanoa Ambergrisin olevan vain VanderMeerin luomus? Onko monessa mielessä elävä maailma epätodellinen vain siksi, että se on fiktiivinen?

Selvimmin tätä teemaa puitiin X:n oudossa tapauksessa, mutta aihetta pohjustettiin selvästi jo kahdessa edellisessä novellissa. Tarinoissa esiintyi samoja hahmoja ja paikkoja, mutta juuri tämä kertojan ja todellisuuden välinen ristiriitainen suhde oli se, joka sitoi teoksen minun päässäni kokonaisuudeksi pelkkien erillisten tarinoiden sijaan.

Oudon ja erikoisen kirjan sisältö oli hieman sekalainen, mutta silti selkeä kokonaisuus. Kummallinen, unenomainen lukukokemus vieraasta kaupungista vieraassa maailmassa, joka ei kuitenkaan ole aivan erilainen kuin omamme. Ei ehkä jokaiselle lukijalle omiaan, mutta minä tykkäsin kovasti.