Sudenmorsian: nainen ja susi

Aino Kallas:
       Sudenmorsian – Hiidenmaalainen tarina (1928, julkaistu Otavan Keskiyön kirjastossa 2007)

Otetaanpas näin itsenäisyyspäivän kunniaksi jotain klassisempaa kotimaista. Ei kuitenkaan mitään sotaromaania tai kansakunnan rakentajaa, vaan tällainen omalaatuinen fantasiatarina 1920-luvulta.

Metsänvartija Priidik ihastuu piikatyttö Aaloon 1600-luvun Virossa. Priidik ei välitä siitä, että Saatana on jo merkinnyt tytön omakseen: punaiset hiukset ja noidanluoma vasemman rinnan alla paljastavat tytön noidaksi. Avioliiton alku on auvoisaa, onnellista, mutta sitten Aalo kuulee sisältään Metsän ynnä suden hengen, Diabolus sylvarumin kutsun, jota ei voi vastustaa, ja muuttuu ihmissudeksi.

Tarinassa on synkkyyttä, kohtalontuntua, symboliikkaa ja traagisuutta, mutta en sanoisi sitä kauhuksi. Ennemminkin se pyrkii luomaan sadunomaista maailmaa, joka sijoittuu jonnekin myyttiseen menneisyyteen.

Pienoisromaani on kirjoitettu arkaaisella, vanhahtavalla kielellä. Siihen tottuminen kestää aikansa, ja se voi tuottaa vaikeuksia, mutta samalla se luo vahvasti tunnelmia ja ajankuvaa, jonkinlaista rakennettua historiallisuutta. Tulee selvästi ilmi, että tarinan kertoja on 1878–1956 eläneen Aino Kallaksen sijaan joku aikalainen, 1600-luvulla elänyt kirjuri, joka pistää tapahtumia muistiin.

Samalla ei voi olla huomaamatta myöskään kertojan epäluotettavuutta. Tämä kirjuri nimittäin koko ajan työntää tekstiin omaa moralistista, kristillisen hurskasta arvomaailmaansa, joka tuomitsee Aalon toiminnan. Lukijan sympatioita kuitenkin ohjataan juuri Aalon suuntaan, lukijaa houkutellaan ymmärtämään naisen tekoja ja säälimään hänen kohtaloaan.

Ihmissuden elämää ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti (vaikka voi toki halutessaan). Ihmissusi on allegoria jollekin muulle. Päivisin Aalo elää säädyllisen, ahkeran, hiljaisen, tunnollisen vaimon elämää. Hän toimii sosiaalisen yhteisön normien mukaan. Öisin hän antautuu suden houkutukselle. Suden elämä kuvataan vaistojen, lihallisuuden, elämän ilon kautta. Susi elää hetkessä, antautuu houkutuksille eikä välitä siitä, mitä muut ajattelevat.

Suden voi siis ajatella kuvastavan vaikkapa naisen seksuaalisuutta tai seksuaalisuuden etsintää, uhmaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan tai halua elää omaa elämäänsä miehestä riippumatta. Vaikka kertoja on moralistinen tuomitsija, hän pääsee silti lähelle kuvaamaan sitä elinvoimaa, hurmiota ja iloa, jota sutena juokseminen Aalossa aiheuttaa.

Nyt tulee juonipaljastus: kapina johtaa kuitenkin lopulta tuhoon. Yhteiskunta ei salli naisen itsenäisyyttä (tulipas tähän nyt oivallinen liitos päivän juhlaan). Jo heti alussa, kun Priidik näkee Aalon ensimmäisen kerran, nainen kuvataan seksuaalisesti haluttavana, melkein objektina: mies katselee piilosta, kun lampaita uittanut nainen riisuu ihoon tarttuvat märät vaatteensa rannalla. Nainen on objekti, miehen omaisuutta; eihän sellaiselle sovi itsenäisyyttä myöntää. Nainen nähdään seksuaalisten halujen kohteena, mutta naisella itsellään ei saisi olla minkäänlaisia haluja.

Suositeltavaa luettavaa, minä ainakin tykkäsin. Teos ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, vaikka vanhahtavan tunnelman onnistuukin tavoittamaan. Symboliikka ja myyttisyys henkii koko pienoisromaanista, mutta tarinan taustalla velloo tärkeitä, vielä nykyäänkin ajankohtaisia teemoja.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja joulun odotusta kaikille!