After Dead
(2013,Gollancz)
Taas
olen hiukan laiskotellut kirjoittelun kanssa... Aloitetaan uusi vuosi
tällaisella kirjallisella kammotuksella, niin siitä ei voi mennä
kuin ylöspäin jatkossa! After Dead
on Charlaine Harrisin viimeinen pihisevä rahastus Sookie Stackhousella.
Kirja
on aakkostettu hakemisto Sookie Stackhouse -sarjassa esiintyneistä
hahmoista. Mitä kullekin
tapahtui kolmannentoista eli viimeisen kirjan jälkeen? Miten he
elivät elämänsä jatkossa? Menivätkö naimisiin, saivatko lapsia,
olivatko onnellisia?
Suurimmasta
osasta kerrotaan muutaman virkkeen/rivin verran, keskeisimmistä
hahmoista hiukan enemmän, korkeintaan muutaman sivun mittaisesti.
Suurinta osaa hahmoista en edes muistanut, eikä minua mitenkään
ilahduttanut tietää, että joku meni naimisiin jonkun toisen
kanssa, erosi myöhemmin, ja mitä lapsille kävi.
Uteliaimmille
voin tässä kertoa kirjan oleellisen annin.
Sookie meni naimisiin Samin kanssa ja sai lapsia. Eric jämähti
Oklahomaan kuningattarensa kanssa ja ehkä ikävöi hiukan rakastaan
Bon Tempsissa, kuka tietää. Bill perusti tietsikkapelifirman, osti
Louisianan ja ryhtyi alueen vampyyrikuninkaaksi.
Kaiken
huippu informatiivisuudessaan ja oleellisuudessaan löytyy sivulta
34: ”Hank Clearwater attracted gonorrhea.”
Kuka hiton Hank Clearwater? Miksi ihmeessä oli tarpeellista saada
tietää tyypin saavan tippurin?! Määrittikö hänen koko myöhempää
elämäänsä se tippuri? Eikö mitään muuta tapahtunut?!?
Vaikutti
kovasti siltä, että hahmojen myöhemmät vaiheet olivat kuin
Sookien kostofantasiaa.
Kaikille, jotka olivat joskus jotenkin kohdelleet telepaattitypykkää
kaltoin, kävi jollain tavalla kehnosti tai ainakin he elivät
onnettomassa avioliitossa tai jotain, kun taas kaikki, jotka olivat
kyseisen neitosen frendejä, elivät suhteellisen onnellisesti.
Ja
onnellisuus tässä tapauksessa mitataan siis silleen perinteisesti:
avioliitto ja talo ja toimeentulo ja 2,5 lasta ja koira. Tai jotain.
Koska kukaanhan ei voi olla onnellinen millään muulla tavalla. No
okei, ehkä ne vampyyrit ja muut vähän toi vaihtelua tähän
linjaan. Pam meni onnellisesti naimisiin Heidin kanssa. Joo.
Muuten tässä ei enää huomannut millään tapaa mitään oleellista fantasiasisältöä. Okei, jotkut listatuista hahmoista nyt vain sattuivat olemaan jotain vampyyreita tai muodonmuuttajia tai keijuja tai jotain, mutta se ei tuntunut vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään oleellisesti. Tai jos vaikutti, niin siitä ei kerrottu.
Erityisesti
ärsytti sekin, miten tämä (nais)kirjailija kohteli naisia ja
miehiä. Tai siis tyttöjä
ja poikia, eli mitä hahmojen lapsista tulee isoina. Pojista tulee
lakimiehiä ja senaattoreita ja elokuvantekijöitä. Tytöistä tulee
sosiaalityöntekijöitä ja puheterapeutteja ja kauneuskuningattaria.
Ihan oikeasti! Esimerkiksi Alciden viisi(!) lasta: kolme poikaa menee
töihin Alciden firmaan, Herveaux and Sonsiin (mikä rakennus- tai
muuttoyritys nyt olikaan, en jaksa muistaa), kun taas toisesta
tytöstä tulee sosiaalityöntekijä, toisesta Miss Louisiana.
En
siis halua vähätellä tässä sosiaalityöntekijöiden tai
puheterapeuttien arvoa: arvokasta työtähän se on. Enemmänkin
kritisoisin sitä, että Harris ei voi nähdä poikia niissä
hommissa; tai toisinpäin, tyttöjä senaattoreina.
Tylsää,
tylsää, tylsää, tylsää.
Sanonko vielä kerran: tylsää. Miksi ketään pitäisi kiinnosta
se, minkälaista elämää joku täysin tyhjänpäiväinen hahmo eli
sen jälkeen, kun ehkä jossain kohtauksessa vilahti varsinaisessa
sarjassa? Että kenen kanssa eli elämänsä ja missä oli töissä?
Olisin toivonut, että niistä keskeisistä hahmoista olisi kerrottu
hiukan enemmän (ja jotain mielenkiintoisempaa) ennemmin kuin että
tilaa uhrataan hahmoille, joita kukaan ei enää edes muista.
Ja
sitten joistain hahmoista, jotka olisivat voineet ansaita hiukan
enemmän tilaa, sanotaan vain se, että he kokivat paljon myöhempiä
seikkailuja. Ja tämä siksi, että... (tadadadaa,
jännitysmusiikkia)... he tulevat esiintymään kirjailijan
seuraavassa sarjaprojektissa! Siis voi pyhä tyhjänpäiväisyys.
Oliko tarpeellista tehdä koko tätä opusta, jos ei kuitenkaan
kirjoita siihen sitä, mitä lupaa? Jos haluaa vain mainostaa
seuraavaa tekelettään? Tekelettä, josta muuten on kirjan lopussa
lyhyt maistiainen, jonka perusteella voin sanoa, että en tule
koskaan lukemaan.
Ainut hitusen viihdyttävä osuus tässä opuksessa oli sen kuvitus: jokaisen uuden kirjaimen alussa oli sivun kokoinen kirjainkuva. Ne olivat välillä ihan viihdyttäviä. Esimerkiksi K, joka oli kuin suuri kita, oli jollain tapaa söpö.
Kullanarvoinen
vinkkini kaikille: ÄLÄ OSTA!
Älä missään tapauksessa uhraa rahojasi tähän! Ei kannata! Tämän
lukaisee oleellisilta osin vaikka kirjakaupassa: sivuja on vajaa
parisataa, mutta tyhjää tilaa paljon (kun useimmilla sivuilla on se
muutama rivi tekstiä), joten selailuun ei mene kauaa. Paitsi jos
kuolee tylsyyteen kesken kirjan. Jos välttämättä haluaa lukea
kunnolla, niin voi lainata kirjastosta (kuten itse tein). Kirjan anti
lukijalle on niin minimaallinen, että en maksaisi siitä
senttiäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti