Karkutie täyttää vuoden! Osaako se jo kävellä?!

Kyllä se aika rientää! Nyt on kulunut tasan vuosi siitä, kun tänne ensimmäisen kirjoituksen laitoin.

Aloitin tämän blogin vuosi sitten lähinnä itseäni varten. Halusin kehittää jonkinlaista kriittisyyttä lukemistoani kohtaan, ja samalla myös tehdä listaa siitä, mitä oikeastaan olen lukenut. Aivotonta viihdettä ahmiessa nimittäin muuten saattaa helposti unohtua, mitä oikein on lukenut, tai ainakin mennä teokset pään sisällä varsinaiseksi hedelmäsalaatiksi.

En kertonut tästä oikeastaan kenellekään, ja ainoana mainoskikkana laitoin tämän tuonne blogilistalle jostain satunnaisesta mielijohteesta. En myöskään ole mikään verkostoitujaluonne. Vaikka saatankin muita blogeja lueskella, innostun kommentoimaan vain todella harvoin. Viestien jättäminen tuntemattomien ihmisten teksteihin tuntuu minusta usein jotenkin nololta. En ole kerännyt profiiliini mitään säännöllisesti seuraamieni blogien verkostoa enkä linkkaile teksteissäni toisiin blogeihin. Korkeintaan Wikipediaan linkkaan, jos jonnekin omien tekstieni ulkopuolelle. Jos romanttisesti haluaisin omaa blogiristiretkeäni kuvata, niin kaipa minä olen jonkinlainen yksinäinen susi. Ja tämä ei siis suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ilahtuisi suuresti jokaisesta uudesta lukijasta ja kommentista omiin kirjoituksiini; päinvastoin.

Minulle on siis ollut jonkinasteinen yllätys, että kukaan ylipäätään on tänne löytänyt. Varsinkin kun ottaa huomioon myös sen, että teksteissäni ei edes ole mitään houkuttelevia kuvia. Pelkkää tekstiä vaan. Tässä ylivisualisoituneessa maailmassa koin jostain syystä tarpeelliseksi pitäytyä pelkissä sanoissa, ja sallin itselleni ainoastaan blogipohjaan liittyvän kuvituksen. Kiitos siis teille, jotka ehkä luette tätäkin!

Olisi kai aika tehdä jonkinlainen vuosikatsaus. Mitä oikein on tullut luettua? Ja miksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen taitaa olla aika selkeä: urbaania fantasiaa. Jos siitä vielä hiukan tarkentaa, niin sellaista paranormaaliin romantiikkaan ja erotiikkaan päin vivahtavaa urbaania fantasiaa. Toisin sanoen noita Sookie Stackhouseja ja Anita Blakeja on tullut melkoisesti kannettua kirjastosta kotiin päin. Vampyyreja ja ihmissusia ja muodonmuuttajia – siis yliluonnollisen komeita miehiä!

Mutta entä miksi? No, ei tässä mitään sen suurempaa syytä taida olla. Siinä ihka ensimmäisessä kirjoituksessani kaivelin näitä syitä hiukan: näivettyneen lukuharrastuksen elvyttäminen helposti lähestyttävän ja vielä helpommin luettavan – eli epäsyvällisen, mutta viihdyttävän – kirjallisuuden avulla. Olin tympiintynyt lukemiseen jonkinlaisen suorittamismentaliteetin takia, ja jopa jättänyt lukemisen täysin heitteille. Vanha rakkaus fantasia tarjosi onneksi pakotien umpikujasta, kunhan ensin itse pääsin yli lajia vähättelevästä asenneongelmasta (siis oman pääni sisäisestä). Miksi ihmeessä kieltäisin itseltäni sen, mitä rakastan?

Varsinainen ilo ja onni oli tietysti se urbaani fantasia -genren (ja kirjaston hyllyn) löytäminen. Yliluonnollinen viihde ei ollut enää vain teineille tarkoitettuja Belgarionin taruja tai vakavamielisiä LotReja; mikä oivallus! Vaikka haluan lukea fantasiaa, se ei tarkoita, että kaipaisin lapsellisuutta tai jotain arkaaista ritariromantiikkaa (ainakaan jatkuvasti). Haluan todellisuuspakoa aikuiseen makuun, ja sellaista olen myös löytänyt sieltä urban fantasy -hyllyltä.

Lukuharrastus on tällä hetkellä siis terveemmällä pohjalla. Olen jopa innostunut lukemaan muutakin kuin tätä niin sanottua spekulatiivista fiktiota, varsinkin sen itselle heittämäni lukuhaasteen pohjalta. Kymmenen 2000-luvun kotimaisen suosikin joukosta löytyi kyllä omiakin suosikkeja, vaikka vain yksi oli spefiksi laskettavaa kirjallisuutta.

Kirjoitteluinto hiukan laski syksyllä muiden kiireiden takia, vaikka lukeminen ei missään vaiheessa unohtunut. Mielessä on ollut, että pitäisi kirjoittaa siitä ja siitä teoksesta, mutta ei vain ole sitten ehtinyt tai jaksanut – varsinkin, jos kyseessä on ollut sellainen keskinkertainen kirja, josta ei oikein keksi mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Ei voi kehua taivaisiin tai haukkua pataluhaksi. Kirjoittaminen vie yllättävän paljon aikaa, jos siihen paneutuu ja jos on tällainen nillittäjä kuin minä joskus. Luen tekstejä läpi monta kertaa ennen kuin julkaisen. Mutta sain sentään joka kuukausi jonkun kirjoituksen ulos, onhan sekin jo jotain!

Mieleen on tietysti jäänyt vuoden varrelta joitakin erityisiä helmiä. Listaan tähän nyt viisi, jotka ovat aivan erityisesti kolahtaneet meikäläiseen. Top 5, mutta ei missään keskinäisessä järjestyksessä. Lisäksi täytyy myöntää, että rajoitin valikoinnin spefin maailmaan (ne kun nyt vain ovat kolahtaneet kovimmin). Mukaan ei siis mahtunut yhtään noista kotimaisista suosikeista.

Koushun Takamin Battle Royale oli julma, mutta jollain kierolla tavalla kiehtova tutkielma tappamisesta. Erityisen mielenkiintoista sitä oli sitten vertailla Nälkäpeliin; molemmissa kun on samantapainen idea.

Hannu Rajaniemen Fractal Prince jatkoi mestarivaras Jean le Flambeurin avaruusseikkailuja kaukaisessa tulevaisuudessa. Rajaniemen selittelemätön, tinkimätön kirjoitustyyli imaisi minut jälleen mukaansa, eivätkä mitkään vastaan pyristelyt auttaneet. Ei niin, että olisin edes yrittänyt pyristellä.

Richard Kadreyn Sandman Slim -sarja iski ilmat pihalle. Pop-kulttuuriviittauksia, toimintaa, räävitöntä mustaa huumoria, helvetillistä menoa – ihan kirjaimellisesti siis. Rakastuin. Edes se, että neljäs osa ei ollut aivan niin hyvä, ei laimentanut ihastustani.

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen, kierteisen labyrinttimainen lukukokemus. Se melkein sai epäilemään omaakin todellisuutta.

Ernest Clinen Ready Player One vie voiton valvottamisessa: sitä ei tuntunut voivan laskea käsistään sitten millään. 1980-luvun pop-kulttuurilla kyllästetty videopeliromaani on vauhdikas ja jännittävä, joskaan ei kauhean mieleenpainuva.

Itse kukin voi tästä nyt sitten huomata, että kärkeen ei mahtunut sitä paljon lukemaani vampyyriromantiikkaa lainkaan. Ja syykin on selvä. Vaikka kumpikin noista em. sarjoista (siis Charlaine Harrisin kirjoittama Sookie Stackhouse ja Laurell K. Hamiltonin kirjailema Anita Blake) alkoi varsin viihdyttävästi ja räväkästi, rupesivat innostukseni ja kiinnostukseni lopahtelemaan sarjan jatkuessa. Sookiethan saivat jo loppunsa, eikä yhtään liian aikaisin, joten niihin ei onneksi enää tarvitse tarttua. Loppupään nimekkeet olivat suorastaan niin kammottavia, että en niitä halua edes kirjoiksi saati teoksiksi nimittää. Anita Blaken seikkailut sen sijaan jatkuvat kai edelleen, enkä ole vielä edes puolia jo julkaistuista lukenut. Jos tätä projektia jatkan, niin se on sitten jossain viimeisessä hädässä. Tai ehkä kesällä, kun oikeasti kaipaa jotain näin aivotonta.

Yllättävän paljon on myös tullut luettua nuorille suunnattua spefiä. Näitä ei kuitenkaan mahtunut kärkiviisikkoon, koska – kuten jo aiemmin totesin – kaipaan sitä aikuisen todellisuuspakoa, ja tuo lista oli täysin subjektiivisesti koottu. Monissa nuortenkirjoissa on ärsyttänyt selittelevyys ja lapsellisuus. Siitäkin huolimatta myös tästä joukosta löytyy lukemisen arvoisia yksilöitä. Oma suosikkini on Annukka Salaman Käärmeenlumooja, joka kuvaa varsin mukaansatempaavasti oravatytön maailmaa eläinihmisten eli faunoidien porukassa.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin ehkä ollut kirjoittaa niistä huonoimmista. Jostain syystä en ole silloin kokenut tarpeelliseksi pysytellä asiallisuuden puolella, kuten monien tykkäämieni teosten kohdalla. Välillä olen sortunut suoranaiseen purnaamiseen ja inisemiseen; ärsyttävää kai lukea, mutta ihanan vapauttavaa päästää se kiukku purkautumaan. Listataanpas tähän nyt sitten vielä luettujen kirjojen bottom 3 (ei järjestyksessä).

Charlaine Harrisin Dead ever after oli aivan kammottava päätös 13-osaiselle kirjasarjalle. Se on siis viimeinen Sookie Stackhousen elämää kronikoiva opus, jos ei lasketa tätä jälkilämmitystä (joka on myös aika kammottava).

Darren Shanin Cirque du Freak oli vaan jotain todella hirveää! Ihan kamalaa! Tällaista! Kaipa minä vain olin liian vanha lukemaan tätä ensimmäistä kertaa...

Suzanne Collinsin Hunger Gamesin jatko-osat jauhoivat ärsyttävästi. Pidin siis kyllä siitä ykkösosasta, ja jäinkin siksi ihmettelemään, miksi hyvää tarinaa ei voinut jättää siihen. Catching Fire ja Mockingjay eivät yltäneet mielestäni lähellekään ykkösen tasolle.

Huonoja ja huonohkoja nyt olisi ehkä muitakin, mutta ei märehditä niitä enää. Suurin osa lukemistosta tipahtaa kuitenkin jonnekin keskinkertaisuuden upottavaan suohon. ”Ihan kiva”, ”ehkä jollekin, ei minulle”, ”ei täysin iskenyt” ja niin edelleen. Keskinkertaisuuksista kirjoittaminen on kaikista ikävintä, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi.

Tästä lähtee nyt sitten seuraava vuosi käyntiin. Luulenpa, että se ehkä tulee tarkoittamaan hienoista linjauksen laventumista. En toki aio spefiä missään nimessä unohtaa, mutta ehkä jatkossa kirjoitan yhä enemmän muunkinlaisesta kirjallisuudesta, kun sellaistakin tulee kerran luettua. Tavoite on siis onnistunut: rakastamani fantasia on auttanut minua löytämään tien myös muunlaisiin sanoilla punottuihin maailmoihin!

Eipä tässä muuta, sama meno jatkukoon. Tervetuloa vaan karkutielle tänäkin vuonna!