Päiväpartio: Hämärä Moskova

Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev:

       Päiväpartio (2013, Into, suom. Arto Konttinen)

       alkuteos: Dnevnoi Dozor (1999)

Ensimmäinen karkutiellä arvostelemani teos oli Yöpartio, venäläisen urbaanin fantasian menestysteos. Nyt vuorossa on sarjan kakkososa: samanlaista Valon ja Pimeyden välistä kissa-hiiri-leikkiä tämäkin on.

Teos jakautuu kolmeen erilliseen osioon, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Rakenne on siis samanlainen kuin ykkösosassa. Lopussa vasta selviää, mihin mikäkin palapelin palanen oikein loksahtaa.

Perusidea on siis tämä: maailmassa on ihmisiä ja Muihin kuuluvia: noitia, ennustajia, vampyyreja, ihmissusia, muodonmuuttajia ja sen sellaisia. Muihin kuuluvat jakautuvat Valon ja Pimeyden palvelijoihin, ja niiden välillä on Sopimus tasapainosta. Pimeyden palvelijoita valvoo Valon palvelijoista koostuva Yöpartio ja Valon palvelijoita puolestaan vahtii Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio. Ja molempia kyttää Inkvisitio. Sekavaa? No, kyllä sen nopeasti oppii. Pääpointti on se, että kyse ei varsinaisesti ole hyvän ja pahan taistelusta, vaan näiden kahden välisestä tasapainottelusta, juonittelusta ja suhmuroinnista. Tämä kakkososa keskittyy nimensä mukaisesti Pimeyden palvelijoiden porukoihin toisin kuin ykkönen.

Päiväpartion ensimmäinen osio kertoo ykkösosasta tutun Pimeyden noidan Alisa Donnikovan tarinan. Erään Päiväpartion operaation seurauksena hän menettää voimansa, ja hänet lähetetään toipumaan Ukrainaan nuorisoleirille. Lomaa, lepoa, voimien keräystä ja ehkä joku lomaromanssi. Suunnitelmat eivät kuitenkaan aivan onnistu niin kuin Alisa toivoisi.

Toisessa osiossa Moskovaan ilmestyy erittäin voimakas Pimeyden palvelija Vitali Rogoza, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään; ei edes hän itse. Hänen voimansa näyttävät kasvavan jatkuvasti, eikä kumpikaan puoli tiedä, mitä oikein ajatella miehestä, joka jatkuvasti löytää itsensä tapahtumien keskipisteestä.

Kolmannessa osiossa kummankin partion työntekijöitä lähtee Prahaan Inkvisition pitämään Tuomioistuimeen, jossa ruoditaan kahden ensimmäisen osion tapahtumia. Inkvisitiota ei lainkaan kiinnosta, kumpi voittaa, vaan se, että tasapaino säilyy puolien välillä. Vaaka ei saa liikaa kallistua kummallekaan puolelle.

Lukjanenkon ja Vasiljevin luoma maailmankuva on kiinnostava. Hyvän ja pahan loputon taistelu on samalla loputonta byrokratiaa, korruptiota ja nyhjäämistä. Välillä saavutetaan pieniä voittoja tai kärsitään tappioita, mutta sotaa ei kumpikaan puoli voita.

Partioiden rivityöntekijät ovat vain nappuloita isojen tekijöiden loputtomassa shakkipelissä. Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon ja Yöpartion pääjehu Geser taktikoivat ja juonivat minkä ehtivät, eikä aina ole kovinkaan helppoa havaita, kumpi puoli on ”hyviksiä” ja kumpi ”pahiksia”. Kummankin on uhrattava nappuloitaan, vaikka voitto näyttää jatkuvasti karkaavan yhä kauemmas, jonnekin käden ulottumattomiin, sateenkaaren toiselle puolelle, missä ruohokin on vihreämpää. Edes arvokkaiden nappuloiden menettämiseltä ei voi millään välttyä.

Nappuloilla onkin enemmän yhteistä toistensa kanssa – väristä riippumatta – kuin sen käden, joka niitä liikuttaa. Pimeyden Edgar ja Valon Anton löytävät toisensa prahalaisessa kuppilassa, syövät ja juovat olutta yhdessä. He ovat verivihollisia, mutta siitä huolimatta he löytävät jonkinlaisen keskusteluyhteyden.

Yleensä lukija on kai helppo saada symppaamaan perinteisiä hyviksiä. Tässä toisessa osassa pääosassa ovat kuitenkin ne, jotka yleensä nähdään pahiksina, siis Pimeän voimat. Kirjailijat yrittävätkin loputtomalla psykologisoimisella ja filosofoimisella saada lukijan sympatioita näiden kelkkaan, ja välillä se alkoi ainakin minua hiukan puuduttaa.

Koko ajan korostetaan sitä, kuinka Pimeän tyypit ovat ”vapauden” puolella; kuinka jokaisella on oikeus toimia oman tahtonsa mukaisesti eikä kellään ole oikeutta rajoittaa toisen vapautta. Paitsi että tämä oikeus vapauteen ei ole täydellistä kaikkien kohdalla: jos joku haluaa toteuttaa omaa vapauttaan esimerkiksi tappamalla itseään heikomman, niin mitäs heikompi sille siinä sitten voi. Ei mitään. Tappaminen on tämän vahvemman oikeus toteuttaa itseään. Kuin suoraan jostain evoluutioteoriasta.

Ja samalla nämä Pimeän asukit syyttävät Valon joukkoja turhasta paapomisesta; he eivät muka anna toisten elää rauhassa, vaan pakkosyöttävät omia arvojaan muille kuin syöttöporsaille. Jotenkin teennäiseltä tuntui se, miten kovasti tätä korostettiin; tuli sellainen olo, että nämä Pimeän puolen minäkertojat eivät itsekään olleet oikein vakuuttuneita näistä argumenteistaan, kun sitä pitää noin kauheasti jatkuvalla syötöllä perustella. Aivan kuin tyypit yrittäisivät käännyttää itseään samalla kuin lukijaansakin.

Hahmot eivät yllä ihan ykkösosan tasolle. Jutussa on jotain vikaa, jos huomaan tsemppaavani kaikista eniten Anton Gorodetskia, Valon velhoa, joka oli ykkösosan pääosassa ja minäkertojana, mutta on nyt vain sivuroolissa. Kai siihen vaikuttaa sekin, että Päiväpartion keskiössä oleva henkilö vaihtuu osien välillä: kehenkään ei pääse niin syvällisesti tutustumaan kuin Yöpartion Antoniin.

Eniten minua ärsytti Alisa, vaikka toisaalta samalla hän oli myös kiinnostavin. Kakkososion Vitali jäi jotenkin tyhjäksi – vaikka se kai oli tarkoituskin hänen rooliaan ajatellen. Kolmannen osion Edgar oli vain tylsä kuin Kelan lomake.

Mutta se Alisa: hänestä en oikein osannut päättää, että oliko tämä nyt sitten miehisen egon märkä päiväuni vai pahin painajainen. Toisaalta hän oli erittäin seksuaalinen ja hemaiseva pimu, sellainen hutsahtava naikkonen aina valmiina seksiseikkailuihin, toisaalta taas hän oli manipuloiva ja dominoiva narttu, joka olisi valmis vaikka kastroimaan vastakkaisen sukupuolen edustajia tarpeen vaatiessa. Koko ajan Alisan minäkerronta näytti keskittyvän seksin ympärille, mutta ei niin kuin lukijaa kiihottavassa mielessä, vaan ennemminkin korostaen sitä, että naikkosen mielenliikkeisiin ei tuntunut muuta mahtuvan. Teoksen naiskuva oli siis varsin ällöttävä; aivan kuin naaraspuolisen ihmisen elämä pyörisi kokonaisuudessaan vain miesten ympärillä.

Aivan oma lukunsa olivat teoksen suomalaishäiskät. Helsingissä toimiva Pimeyden palvelijoiden kiihkohaara Reginin Veljeskunta oli jotain erittäin naurettavaa. Tulee mieleen ihmetellä, että onko venäläisillä tuollainen kuva suomalaisista. No, eiväthän he ihan Elovena-viikinkejä olleet, eli siinä mielessä eivät kai niin stereotyyppisiä, mutta se lapsellinen mentaliteetti, pelokas arkuus ja uusavuton saamattomuus... Sellaisinako meidät Venäjällä nähdään? Se vähän naurettava, nolo ja enimmäkseen harmiton pikkunaapuri jossain länsirajalla?

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä oli ihan kohtuullisen viihdyttävä teos. Omat odotukseni vain olivat korkeammalla, kun tykkäsin siitä ykkösosasta sen verran paljon, ja siksi hiukan petyin. Päiväpartio ei siis aivan Yöpartion tasolle yltänyt, mutta oli siitä huolimatta ihan hyvä. Toimintaa oli mukavasti, ja vodkaakin ehdittiin ryypätä. Psykologinen puoli välillä hiukan tuskastutti, mutta toisaalta mielen maisemien avaaminen kuuluu olennaisesti tähän sarjaan. Kyllä kai tässä pitää sitten vielä niihin jatko-osiinkin tarttua, sitten joskus.