Anne Rice:
Angel Time – Songs of the
Seraphim 1 (2009, Chatto &
Windus)
Anne Ricen
kristillinen käännytysfantasia seikkailee nykyhetken ja keskiajan
välillä.
Toby
O'Dare on erehtymätön salamurhaaja.
Mies, joka ei pysty enää uskomaan omaan pelastukseensa, tapaa
enkelin. Tämä Malchiah-niminen siipiveikko palkkaa pojan omiin
hommiinsa, palkkana tietysti sielu ja pelastus.
Jopina olisi sitten
hommata rukoileville uskovaisille pelastusta. Erityisesti pelastusta
tarvitaan 1200-luvun Englannissa, jossa pikkukaupungin
juutalaisyhteisö on kauheiden syytösten edessä ja matkalla kohti
tuhoa. Toby heittäytyy matkustavan munkin rooliin ja soluttautuu
keskiaikaiseen yhteisöön.
Mikä
ihme sai minut tarttumaan tähän?
Myönnän, tiedän kyllä vastauksen. Mustanpuhuva kansi ja Anne
Ricen nimi siinä. Ja kyllähän se esittelytekstikin jotenkin
vetosi. Siitä on jo joitakin vuosia, kun luin Ricen vampyyrikirjoja,
mutta muistin kyllä pitäneeni niiden mietiskelevän melankolisesta
tunnelmasta. Tässä se melankolinen meditointi oli muuttunut
kristillisen sanoman purnaamiseksi.
En ole mikään
uskonnollinen ihminen, vaikka kirkkoon kuulunkin, ja uskonnot
kiinnostavat tieteellisessä mielessä. Olen kai jotain agnostikon ja
ateistin väliltä. Tämä evankeliumin julistus oli kyllä sitten
jotain ihan liikaa. Se suorastaan tihkui ällöttävää kristillistä
eetosta joka sanasta. Pelastus, lunastus, sieluni, oih! Oijoijoih!
Kun luen
salamurhaajan minäkertomaa teosta, en odota jatkuvaa nillitystä
uskosta ja pelastuksesta ja omista synneistä. Tuollainen
itsesyytösten pesä ei sitten millään olisi voinut toimia
vuosikausia onnistuneesti salamurhaajana, josta missään
tietokannoissa ei ole edes kunnollista kuvaa. Sehän olisi jäänyt
kiinni jo heti alkuunsa, kun olisi palvistunut rukoilemaan syntejään anteeksi uhrinsa eteen, tai näin ainakin luulen. Mitäs minä muka
tietäisin, kun ei kummaltakaan alalta (siis salamurhaamisesta tai uskovaisuudesta) ole varsinaisesti omakohtaisia kokemuksia. Joka tapauksessa,
odotin siis saavani jonkinlaisen kylmän tappokoneen, ainakin aluksi,
mutta sainkin vollottavan itkupillin. Turha kai sanoakaan, että
petyin pahemman kerran.
Ilman
käännytystehtäväänsä kirja olisi saattanut olla kiinnostava.
Ehkä. Tai no, olihan se juonikin loppujen lopuksi aika simppeli. Se,
miten ongelmat keskiajan kyläyhteisössä ratkaistiin, oli jotenkin
alkeellista. Eikä siinä mielessä kuin ”alkeellista, rakas
Watson”, vaan siinä mielessä, että lapsellista.
Keskiaikainen
Englanti oli se seikka, joka houkutteli minua esittelytekstissä.
Aikamatkustusta! Nykyajan mies menneisyydessä! Ikävä vain, että
kaikki historiallisen miljöön kuvaukset musertuivat auttamattomasti
sen itsetutkiskelun alle. Se, mitä kuvauksesta jäi jäljelle, oli
jotenkin luennoivaa enemmän kuin kertovaa. Kuinkahan monta kertaa
tämä oppinut salamurhaajaminä laittoi tekstiin jotain sen
tyylistä, että ”I had learned from my earlier reading...”? Joo,
on se jo käynyt selväksi, että et ole yllättynyt keskiaikaisen
ympäristön epähygieenisyydestä tai juutalaisten kohtelusta tai
yhteiskunnan hierarkiasta tai siitä tai tuosta tai tästä. Pitääkö
siitä joka kerta luennoida kuin kakaralle ja omaa etevyyttä ja lukeneisuutta korostaen?
Selittelevyys saa
myöhemmin jonkinlaisen selityksen, kun paljastuu, että Toby on itse
kirjoittanut kokemuksensa kirjaksi. Kyseessä ei siis ole joku
sisäinen monologi, jolloin tuollainen selittely olisi vielä
tökerömpää. Siihen asti olin tosissani ihmetellyt asiaa: kuka
muka ajattelee noin? Ei kukaan.
Tekstissä ärsytti
myös vanhahtavuuden tavoittelu. En tietysti ole mikään englannin
kielen asiantuntija, joten en varsinaisesti voi sanoa, oliko kielessä
mitään vikaa. Jotenkin en vain halua uskoa, että kukaan olisi
oikeasti koskaan puhunut siten kuin Rice keskiaikaista dialogia
kirjoittaa. Ihan okeihan se arkaainen tyyli on jossain kuvailevassa
tekstissä, mutta että dialogissa? Ihan kuin tavalliset ihmiset
olisivat ikinä puhuneet sellaisten koukeroiden ja monimutkaisuuksien kautta kuin tässä teoksessa. Pikkuasiatkin sanotaan miljoonalla sanalla. Tämä kritiikki
ei siis varsinaisesti liity kieleen ja sanastoon (jonka asiantuntija en ole, kuten jo mainitsin), vaan enemmänkin
siihen puhetyyliin. Arkaaista, koukeroista, ylevöitettyä.
Tuskastuttavaa.
Ei
tämä käännytysyritys minua saanut käännytettyä.
Ärsyynnyin vain koko kirjaan, pelkällä sitkeydellä sain sen
loppuun asti luettua. Juonelta on turha odottaa suurempia yllätyksiä,
eikä tekstikään oikein vedä. Jos olet harras ristinuskovainen
(mielellään katolilainen) ja hartaan kristillinen ihmisen syntisyyttä pohdiskeleva fantasia
kiinnostaa, niin siitä vaan. Muille en kyllä suosittelisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti