Yökappaleita: Suositellaan nautittavaksi kynttilänvalossa yötuulen vinkuessa ulkona

E. T. A. Hoffmann:

     Yökappaleita (suom. Markku Mannila 2011, Teos)

     alkuteos: Nachtstücke 1-2 (1816 & 1817)

Tarinakokoelman kahdeksassa aikuisten taidesadussa kohdataan muun muassa eläviä nukkeja, harhanäkyjä, hulluutta sekä paholaisen houkutuksia tuulen ulvoessa ja kuun valaistessa maailmaa kalpealla valollaan. Romantiikan ajan kirjailijan tuotanto on innoittanut monia myöhempiä fantasia- ja kauhukirjailijoita.

Hoffmannin kertomuksissa vieraillaan tutun todellisuuden ja mystisen tuntemattoman rajoilla. Nukuttaja aloittaa kokoelman ensimmäisen osan: siinä lapsuuden kauhukuvat pelottavasta nukkumatista sekoittuvat julmalla tavalla nuoren miehen elämään hänen rakastuessaan ikkunassa nähtyyn naiseen. Ignaz Denner kertoo köyhästä mutta hurskaasta metsänvartijasta, jolle maallisia houkutuksia tarjoaa vieraileva kauppamatkustaja. Jesuiittakirkko on tarina maalarista ja ihanteen tavoittelusta. Sanctus kuvaa sanojen voimaa kirota ja toisaalta myös parantaa.

Toisen osan ensimmäinen tarina Autio talo kertoo erikoisesta magneettisesta yhteydestä nuoren miehen ja autioksi oletetun talon ikkunassa nähdyn naisen välillä. Majoraatti kuvaa veljesten välisiä riitoja ja vihan periytymistä kummituksille asti. Pyhä lupaus on hunnutetun, raskaana olevan naisen traaginen tarina. Kivinen sydän on kertomus riehakkaista pippaloista, joissa vanha hovineuvos elää uudelleen nuoruuttaan.

Lisäksi kansien väliin mahtuu Veli-Matti Saarisen kirjoittama mainio esipuhe, joka valottaa Hoffmannin elämää ja kirjallista merkitystä kiinnostavasti.

Kokoelman alkupuolisko oli minusta vahvempi, loppuosan tarinat eivät olleet kaikki idealtaan aivan niin kirkkaita. Toisaalta viimeisen kertomuksen riehakkaasta juhlatunnelmasta ja myös sen lohdullisesta sanomasta pidin. Se oli todellakin iloisen erilainen moniin muihin verrattuna; juuri sitä, mitä synkkyyteen vaipunut lukija siinä vaiheessa kaipasi.

Kertomuksista välittyy hienosti erikoinen tunnelma. Paikkojen ja omalaatuisten hahmojen (fyysisten piirteiden) kuvaamisessa Hoffmann tuntuu olevan oikea mestari. Vaikka ihan jokaisessa kertomuksessa ei lopulta olekaan mitään, mitä ei voisi järjellä selittää, jää niistä kuitenkin outo olo. Sellainen, että tuntee todellisuuden olevan vain hento kuori, jonka alla piilee tuntematon, vieras, outo, selittämätön.

Usein se outo on meissä itsessämme. Hulluuden partaalla sinnittelevät ja sinne vierähtävät hahmot kuvittelevat mitä kammottavampia kauhukuvia luoden oman maailmansa, jossa tuttukin saattaa saada selittämättömiä piirteitä. Herkän mielen tai taiteilijan kyky nähdä enemmän kuin muut on romanttinen ajatus, se luo mystistä taiteilijamyyttiä.

Hoffmannin ote on usein railakkaan epäluotettava. Kertojia ja sisäkkäisiä tarinoita saattaa olla useita, eikä kenenkään versioon tapahtumista voi välttämättä täysin luottaa. Monesti kertoja osoittaa sanansa suoraan lukijalle saaden näin kaiken tuntumaan todemmalta, aivan kuin lukija kuulisi juttua tositapahtumista hyvältä ystävältään. Saatuaan lukijan näin uskomaan uskomattomaan Hoffmann seuraavassa hetkessä lyökin koko jutun ranttaliksi, ja illuusio rikkoutuu.

Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet sitäkin pidempiä – usein jopa useiden sivujen mittaisia – ei teosta ollut minusta raskasta lukea. Hoffmannin kielenkäyttö on niin elävää, rönsyilevää ja tarinankertojamaista, että sitä lukee kuin, no, hyvää tarinaa. Suurensuuri kiitos tästä kuuluu tietysti myös onnistuneelle suomennokselle.

Rönsyilevän romanttinen tyyli näkyy myös tarinoiden tapahtumissa ja paikoissa. Samaan kertomukseen saattaa mahtua salattuja aarteita, mystisiä kuolemia, murhia, kostoa, kiellettyä rakkautta, sukuriitoja, kummittelua sekä karmeita petoksia. Tapahtumapaikkana on tietysti jokin vanha linna, osittain jo raunioina, ja sen ympärillä siintävä synkkä metsä. Joissain tarinoissa erikoisia hahmoja ja kierteisiä juonenkäänteitä alkoi olla jo niin paljon, että ne uivat päässä ristiin ja rastiin.

Kertomukset ovat selvää jatkumoa vanhalle tarustolle. Esimerkiksi Nukuttajassa voi nähdä selviä yhteyksiä kreikkalaiseen mytologiaan, erityisesti Pygmalioniin, mutta toisaalta myös Narkissokseen. Hoffmann on linkki antiikin tarustojen ja modernimman fantasiakauhun välimaastossa.

Monessa tarinassa nainen edustaa mystistä ja yöllistä. Nainen on suoremmassa yhteydessä pyhään tai yliluonnolliseen, hänen suhteensa siihen on vaistomaisen viaton kuin lapsella. Naisella on herkempi kokemus tuntemattomasta ja ehkä sen takia myös taipumusta mielen järkkymiseen. Välillä nainen edustaa ihannetta, mystistä kaunotarta, jonka valossa mies voi peilata itseään. Nainen on Hoffmannin tarinoissa epärationaalinen, tuntematon olento; jotakin vierasta, jota ei voi koskaan täysin saavuttaa.

Toisaalta useimmiten nainen kuvataan objektin lailla. Hän on rakastumisen kohde; kaunotar, johon voi hullaantua, tai sitten hänen tehtävänsä on muusan tavoin innoittaa miestä suuriin tekoihin; taisteluihin, taiteeseen tai johonkin muuhun vastaavaan. Kovin tuntuu olevan miehinen tämä tekijöiden maailma Hoffmannilla. Eikä tekijäksi kelpaa mikä tahansa mies: hänellä täytyy olla taiteilijan luonne ja siis kyky katsoa maailma eri tavoin kuin muut.

Haaveilijahahmojen, taiteilijoiden ja naisten lisäksi Hoffmann on sekoittanut tarinoihinsa myös selvästi rationaalisia ääniä: hahmoja, jotka ovat proosallisesti kiinni fyysisessä todellisuudessaan. Heillä ei ole kykyä ymmärtää elämää suurempia asioita. Heidän elämänsä on tasaisen porvarillista olematta valtavan onnellista tai valtavan onnetonta. He pitävät taiteellisten sielujen näkemää maailmaa vain haihatuksena, ohimenevänä unikuvana, josta pääsee eroon keskittymällä tähän ja nyt.

Jos haluaa tutustua nykyfantasian juuriin, kannattaa tarttua Hoffmanniin. 1800-luvun alun maailma on erilainen kuin omamme, mutta se ei vähennä tarinoiden psykologista tehoa. Vaikka tiedämme maailmasta enemmän kuin silloin, emme luultavasti – toivottavasti – koskaan pysty selittämään kaikkea. Tuntemattoman, oudon ja yöllisen ei soisi ikinä katoavan mielikuvituksistamme; tai ainakaan niiden, jotka ovat valmiita ja halukkaita sen näkemään. Yöllinen, vieras maailma tuntuu olevan se, minkä Hoffmann itse näki katsellessaan ympärilleen. Yökappaleita saa toivomaan, että itsekin siihen pystyisi.