lauantai 28. syyskuuta 2013

Missä kuljimme kerran: Helsingin halkova tuuli

Kjell Westö:
Missä kuljimme kerran (2006, Otava, suom. Katriina Savolainen)
alkuteos: Där vi en gång gått


No niin, taas pitkästä aikaa täällä. On se kummallista, kun muu elämä kovasti koittaa tunkea bloggaamisen edelle. Jatketaanpas nyt sitten näitä Hesarin suosikkien läpikäyntiä, jos vaikka joskus päästäisiin perillekin (kaikki on kyllä tullut jo luettua, mutta niistä kirjoittaminen vain viivästynyt). Kolmanneksi nousi jälleen kerran yksi Finlandia-voittaja; Westön tiiliskivi kuvaa Helsinkiä viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Kirja seuraa useiden helsinkiläisten vaiheita vuosina 1905-1938. On Allu Kajander, merimies ja duunari; Lucie Lilliehjelm, boheemisti yksin elävä yläluokkainen nainen; Cedi Lilliehjelm, Lucien konservatiivisempi veli; Henning Lund, salaperäinen liikemies; Eccu Widing, muotokuvavalokuvaaja; Ivar Grandell, vasemmalle päin suuntautunut toimittaja; ja monia muita.

Tärkeimmäksi päähenkilöksi nousee kuitenkin Helsinki. Teos on kuin rakkauslaulu kaupungille ja sen historialle, sen muutoksille ja pysyvyydelle. Yhteiskunnan eri luokkien kautta nähdään kahtia jakautunut Helsinki kauheimmillaan ja kauneimmillaan.

Hahmot ovat ihanan inhimillisiä kaikkine heikkouksineen. Kieltolain aikanakaan viina ei ole vierasta suomalaisille, ehkä sitä juodaan jopa enemmän, kun taakkana on maan kahtia raastanut sisällissota. Sota ei suinkaan loppunut voitonparaatiin; kansan jakautuminen on havaittavissa aina viimeisille sivuille asti, vuosikymmenten päähän. Se ei näy ainoastaan hahmojen välillä, vaan jokaisella on oma sielunmaisemansa, oma sisäinen valonsa ja pimeytensä. Sielun tuskaa yritetään unohtaa alkoholiin, rakastajattariin, jazziin, autoihin, mikä nyt milloinkin on muodin mukaista.

Alussa oli hitusen vaikeuksia pitää niin monia nimiä päässä, tein jopa jonkinlaisen mindmapin hahmojen välisistä suhteista. Joskus alkupuoliskolla sen päivittäminen kuitenkin taisi unohtua, kun pääsin paremmin sisään tarinaan ja sen maailmaan. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja todellakin vei mukanaan. Siihen saattoi uppoutua pitkiksi ajoiksi kerrallaan, unohtua vuosisadantakaiseen Helsinkiin.

Kertoja on kuin tuuli. Välillä se pyyhkäisee takinlievettä, välillä puhaltaa korvista sisään, välillä nappaa mukaansa kirjeitä ja viskoo niitä lukijan silmien eteen, välillä lentää jossain kaukana ylhäällä, mistä kaupungin asukkaat näyttävät vain muurahaisilta keossaan. Se seuraa tapahtumia luonnonvoiman kärsivällisyydellä ja etäisyydellä. Se ei moralisoi tai elä tunnekuohussa mukana, kaiken sellaisen se jättää lukijalle.

Ja siinä Westö todellakin myös onnistuu. Ainakin minä kiinnyin hahmoihin niin vahvasti, että taisi sitä jossain vaiheessa olla ihan tippa linssissä. Ainakin sisällissodan aikaan ja varsinkin heti sen jälkeisissä tunnelmissa oli sellaista karua riipaisevuutta, että ihan järkytti.

Samaan tapaan tarina käsittelee hahmojaan. Tuulen lailla se viskoo elämänkohtaloita pitkin kaupungin suoria katuja. Sattuman kautta tarinalangat risteävät, kohtaavat, ehkä solmiutuvat hetkeksi ennen kuin erkanevat jälleen. Kirja ei suo onnellista loppua kaikille, joille sellaisen soisi, tai karmeaa kohtaloa niille, jotka sellaisen ehkä ansaitsisivat.

Se kertoo vain elämästä; tietyn ajan tavallisista ihmisistä, jotka kulkevat minne maailma ikinä heidät sattuukaan heittämään. Kansainväliset muodit, uudet villitykset, poliittiset virtaukset, urheilutulokset ja kaikki muu maailman meno pitää kaupungin jatkuvassa liikkeessä, ja se liike saa ihmisetkin liikkeelle kaupungissa.

Ihana, riipaiseva, runollinen kokonaisuus. Teos saa historiallisen ajan heräämään eloon. Se tuo vahvan mielikuvan nopean muutoksen tahdissa sykkivästä Helsingistä, jonka kaduilla kansan eri laidat kohtaavat. Kielen ja yksittäisten ajatusten kauneus on eleettömän luontevaa. Runsaasta henkilökaartista johtuvan alkukangertelun jälkeen Missä kuljimme kerran vei mukanaan elämän aalloille ja heitti vasta viimeisellä sivulla jälleen rannalle.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Käärmeenlumooja: Oravatyttö skeittaa ja rakastuu

Annukka Salama:
Käärmeenlumooja (2012, WSOY)


Tiesinhän minä, että joskus siellä nuorten osastollakin onnistaa! Käärmeenlumooja on kotimaista urbaania fantasiaa.

16-vuotias Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei itse sitä vielä kirjan alussa tiedäkään, hän on faunoidi; ihminen, jolla on voimaeläin. Toisin sanoen hänellä on oravan ominaisuuksia, hänessä on eläintä yli puolet, enemmän kuin suurimmassa osassa ihmisiä. Orava ilmenee Unnassa siten, että hän esimerkiksi kiipeilee näppärästi puissa ja skeittaa ”kuin joku Tony fucking Hawk”.

Unna tapaa ensimmäistä kertaa kaltaisiaan, kun faunoidipoikien porukka ottaa hänet mukaan jengiinsä. Erityisesti tytön huomio kiinnittyy punaisilla rastoilla varustettuun Rufukseen, eli romantiikkaakin on mukana.

Käärmeenlumooja alkaa kiehtovasti, se imaisee heti mukaansa. Melkein huomaamattaan sitä on jo niin kiinni teoksessa, että sitä ei pysty edes käsistään laskemaan. Puolivälissä ehkä vähän junnataan, juoni ei oikein etene. Toisaalta samalla saadaan syvennettyä hahmoja, joten ei lukeminen silloinkaan aivan tylsäksi sentään käy.

Loppukahinat ovat niin jännittäviä, että ne tuntuvat menevän ohi melkein liiankin nopeasti. Sen sijaan kliimaksin jälkeen on ainakin minun makuuni turhan paljon tyhjää: loppujahan tuntuu olevan melkein yhtä paljon kuin vikassa LotRissa! Ja silti jään kaipaamaan vastauksia eräisiin kysymyksiin: mitä tapahtui jälkeen? Miten nämä tyypit oikein selittivät koko jutun (vaikkapa viranomaisille)?

Puhekieli sopii teokseen; täydellinen kirjakieli olisi tämän tyyppisessä nuortenkirjassa vain outoa. Tekstiä on todella iisiä lukea. Sen sujuvuus saa sivut kääntymään niin nopeasti, että kirja melkein toimii viuhkana sitä lukiessa. Kielensä(kin) puolesta teos on suunnattu selkeästi nuorille.

Nuorten jutut ovat toisinaan hitusen outoja, tulee mieleen Tarantinon dialogi. Salama onnistuu sellaisessa sanailussa välillä paremmin, välillä huonommin, yleensä ihan okei.

Tämä on tosi pieni kielellinen juttu, mutta se ärsytti minua aivan vietävästi: kirjassa ”kiskotellaan” joka välissä. Koska termi on minulle vieraahko (itse venyttelen, en kiskottele), pisti se silmään koko ajan. Joitain muitakin tikkuja jäi pupilliin kiinni: esimerkiksi ”se” ihmisestä – siis kerronnassa, ei dialogissa. Toki ymmärrän, että ”se” kuuluu puhekieleen varsinkin nuorilla, mutta silti tuollainen saa huulen mutristumaan. Kiroiluakin oli muuten aika lailla, ihan vaan varoituksena.

Hahmot ovat ihastuttavia. Faunoidijengin jäsenet ovat kukin omia persoonallisuuksiaan, vaikka eniten keskitytäänkin Unnaan ja Rufukseen. Rufus kuvataan varsin valloittavaksi, itsekin haluaisin tuollaisen miehen kainaloon, vaikka on ehkä utopistisen täydellinen ja kaikkivoipa. Hänen suuri salaisuutensa ei kauaa pysy salaisuutena tarkkaavaiselta lukijalta, mutta onneksi tarina ei perustukaan sen tiedon panttaamiseen.

Kaveriporukan kanssakäyminen on kuvattu aidosti. Vaikka ovatkin osittain eläimiä, tekevät nämä nuoret sellaisia juttuja kuin nuoret nyt yleensäkin tekevät. Alkoholia käytetään, ei ihannoiden tai kauhistellen vaan luontevasti. Seksistä sama juttu.

Sen sijaan Unnan perhe kuvataan selvästi heikommin. Ovat ilmeisesti kuitenkin rakastavia vanhempia, vaikka alussa luulinkin tytön olevan täysin heitteillä. Tuli jopa mieleen Väristyksen täysin välinpitämättömät vanhemmat. Unnan aikuinen sisko perheineen on sentään paremmin kehitelty.

Santian osuus teoksessa on kummallinen. Mitä tarkoitusta palvelee se yksi hänen yksinäisiä toimiaan kuvaava pätkä? Ehkä hänet olisi voinut punoa kirjaan mukaan jo aiemmin, mutta salaperäisemmin; paljastamatta lukijalle, miten hän liittyy tarinaan – tai sitten jättää hänet pelkäksi loppuyllätykseksi. Tosin silloin koko tyyppi olisi tullut jo liiankin yllättävästi, niin sanotusti täysin puun takaa.

Eläinihmisten maailma on kiehtova. Ajatus ei tietenkään ole aivan uusi, mutta Salama onnistuu käsittelemään sitä kiinnostavasti. Alkaa itsekin miettimään, että mikä eläin sitä oikein olisi.

Voimaeläimet ovat välillä hitusen huvittaviakin. Eläimen ominaisuudet tuntuvat joskus enemmänkin sellaisilta, joita ihmiset kuvittelevat eläimillä olevan, tyyliin pöllö on viisas ja kettu ovela. Toisaalta myös tämä: kenelle tulee harakasta mieleen musikaalisuus? Ja se Eetu vielä kaiken huipuksi...

Unnan oravuus on kivasti esillä teoksen alkupuolella, mutta sitten se tuntuu melkein unohtuvan. Hän saattaa ajatella kiipeämistä jonnekin korkealle, mutta pysyy maan pinnalla. Puissa kiipeilyn ja skeittaritaituruuden kuvaaminen oli niin vauhdikasta, että olisin halunnut lukea siitä ehkä enemmänkin enkä vain alussa. Lisäksi oravamaisuudella ei ollut loppuratkaisuissa oikein osaa eikä arpaa, vaikka niin olisin olettanut.

Yhtenä teemana kirjassa on tahdon ja vaistojen välinen taistelu. Eläimen vaistot taistelevat faunoidinuorissa ihmisen tahtoa vastaan. Esimerkiksi fyysinen, eläimellinen himo ja vetovoima vastaan ihmisen tahto ja kyky sanoa ei. Faunoidinuoret eivät koe olevansa eläimiä, heille on kunnia-asia pystyä hallitsemaan viettejään.

Toisaalta miksi he haluaisivat olla ihmisiäkään, jos ihmisyys kerran tarkoittaa tappajan mielenlaatua? Teoksen näkemys ihmisyydestä on nimittäin melkoisen kova: ihminen, jossa on nolla prosenttia eläintä, on metsästäjä, pelkkä tunteeton tappaja. Olisin toivonut, että metsästäjien näkökulmaa olisi näytetty hiukan enemmän. Mikä on motiivi metsästää? No, ehkä jatko-osissa; niitä nimittäin on jo yksi ilmestynyt.

Käärmeenlumoojan lukee melkoisen nopeasti: se on tässä tapauksessa plussaa. Sujuvasti soljuva kieli, vauhdikas juoni ja kiehtovat hahmot riuhtaisevat nojatuolissa nuokkuvan lukijan omaan maailmaansa eivätkä päästä pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tietysti kokonaisuus on myös melko kevyt, mutta se ei haittaa, jos ei mitään raskasta kaipaakaan. Selvästi parempaa nuortenkirjallisuutta!

Koko kirjasta huomaa, että tarkoitus on tehdä sarjaa. Ja niin vauhdikkaasti tämä sarja kyllä alkaa, että ainakin minua kiinnostaa myös jatko. Aivan kirjan loppupuolella esitetään vielä kutkuttavia kysymyksiä, jotka jäävät vielä toistaiseksi arvoituksiksi. Lopussa ei sentään ole mitään cliffhangeriä, mutta kuitenkin sen verran koukuttavasti päättyy, että tekee mieli jatkaa sarjan parissa pidemmälle.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Ihmisen osa: Työstä ja työttömyydestä

Kari Hotakainen:
Ihmisen osa (2009, Siltala)


Neljännelle sijalle Hesarin 2000-luvun suosituimpien listalla itsensä kurotti Runeberg-palkinnollakin lahjottu Ihmisen osa. Tähän(kin) Hotakaiseen olin jo aiemmin tutustunut. 

Eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, jonka on tavannut kirjamessuilla. Kirjoitusvaikeuksista kärsivä kirjailija saa 7000 eurolla kuranttia tavaraa: oikeaa elämää, josta voi kirjoittaa aidosti. Heti alussa käy selväksi, että Salme itse ei arvosta fiktiota lainkaan eikä haluaisi elämäänsä muunneltavan ollenkaan. Kirjailijan on kuitenkin tehtävä, mitä kirjailijan täytyy. Elämästä on saatava aikaan tarina, joka myy. Lukija voi sitten jäädä ihmettelemään, mikä on Salmen tarinaa ja mikä kirjailijan lisäämää. 

Salme piti lankakauppaa miehensä Paavon kanssa. Jaloissa pyöri neljä lasta, joista kolme saatiin kasvatettua aikuisiksi asti. Yksi pyöräili lapsena kaivoon. Helena on vanhin, hän on toimistotyössä konsulttiyrityksessä. Ideoiden myyminen on jotain, mitä Salme ei voi ymmärtää. Pekka on työtön ja käyttää aikaansa kuokkimalla muistotilaisuuksien buffetpöydissä ja markettien maistiaisissa. Maija on nuorin, hän työskentelee puhelinmyyjänä ja rakastaa mustaihoista miestä. ”Neekerin” tuominen näytille oli kova paikka Salmelle ja etenkin Paavolle, mutta kaikkeen tottuu.

Taustalla lymyilee jatkuvasti jokin iso paha juttu, joka liittyy Helena-tyttäreen, mutta sitä ei paljasteta ennen kuin vasta aivan lopussa. Se on myös syy, miksi fiktiota vihaava Salme myy elämänsä kirjailijalle: rahoille löytyy käyttöä taistelussa pahaa vastaan. 

Ensimmäinen lukukerta ei jättänyt Ihmisen osasta kovinkaan vahvoja mielikuvia. Sen muistin, että kyse oli hotakaismaisesta kirjasta ja lankakauppiaan elämästä, mutta muuten päässä löi melko tyhjää. Oli siis jo aikakin tutustua teokseen uudelleen. 

Malmikunnasten lasten kautta päästään käsiksi nykyajan työelämään. Erityisesti Helenaa käsittelevissä jaksoissa pureudutaan tähän aiheeseen. Hänen työssään tuntema hahmoton eksistentiaalinen ahdistus on kai jonkinlainen nyky-yhteiskunnan kansanvaiva. Elämässä ei tunnu olevan mitään käsinkosketeltavaa, pelkkiä ideoita, pelkkiä ajatuksia, pelkkää puhetta ja palaveria ja innovointia. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaipaisi jonnekin ”vanhaan hyvään aikaan”, vaan pelkästään sitä, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Puheet ja palaverit menettävät merkityksensä, kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu. Innostusta on vaikea sytyttää jatkuvasti uudelleen, kun kadottaa tajun siitä, mistä pitäisi oikein innostua. 

Pekka on pienyrittäjien ylpeäksi kasvattama lapsi. Hän ei myönnä epäonnistumistaan sitten millään, ei myönnä pudonneensa jostain yhteiskunnan raosta alas. Pekkaa käsittelevät jaksot ovat ehkä kirjan hauskimpia, mustalla sävytetysti tietysti. Ehkä juuri sen takia Pekasta muodostui minun mielessäni jonkinlainen humoristinen sidekick-hahmo.

Maija jää epämääräisimmäksi. Hänen tarinansa ei hahmotu selkeäksi ainakaan minulle. Sen sijaan Maijan miehen, bussia ajavan Bikon kautta päästään kiinni maahanmuuttajan arkeen. Mustaihoisen, huonosti suomea puhuvan miehen elämä ei ole helppoa Suomessa, joka on vasta aivan vastikään saanut tottua muualta tuleviin ihmisiin. 

Hahmoista kiinnostavin on kuitenkin – tietysti – Salme itse. Hän saa kertoa elämäntarinaansa minämuodossa, muiden elämistä kerrotaan kaikkitietävän kertojan kautta. Onhan se jotenkin raikasta lukea kirjaa, jonka ensimmäisellä tekstisivulla päähenkilö kertoo, ettei pidä keksityistä kirjoista tai niitten tekijöistä. Ja silti juuri hänen tarinansa päätyy kirjaan. 

Teemoina ovat työelämän ja sitä kautta myös yhteiskunnan muutokset. Salme ja Paavo ovat elättäneet itsensä myymällä nappeja ja lankaa, siis jotain konkreettista. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että nykyään voi myydä jotain olematonta, pelkkää ajatusta. Silti Salme päätyy tämänkin alan kauppiaaksi, kun myy elämänsä kirjailijalle. 

Ihmisen osa kertoo maailmasta, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan. Elämänkin voi itselleen ostaa, kunhan vaan hinnasta sovitaan. Napit, langat, ajatukset, ihmiset; mille vain ikinä löytyy ostaja, sen voi myydä. Mutta mikä on ihmisen osa todellisuudessa, jota hallitsee vain rahan valta? Jääkö elämästä mitään jakoviivan alle, jos sitä mittaa pelkästään omaisuuden määrässä? 

Taattua Hotakaista, voisi kai sanoa. Kielellinen leikittely ja oivaltavuus saa tekstin kulkemaan kuin liukuhihnalla. Mustan huumorin laajamittainen viljely pitää minun kaltaiseni lukijan hyvin hereillä ja viihdytettynä. Hersyvät, karrikoidut, kansanoloiset hahmot tekevät tarinan kiinnostavaksi, vaikka juoni ei itsessään olisikaan kovin erikoinen. Yhteiskunnallisia teemoja käsitellään fiktion ja yksittäistapausten kautta, ja samalla tavanomaisesta tulee jotakin erikoista, jopa surrealistista.

Hotakaisen tyyli on niin omaleimainen, että kaikki eivät ehkä siitä välitä, mutta minä en ole vielä ehtinyt kyllästyä. Silti täytyy sanoa, että itse pidän Juoksuhaudantiestä enemmän kuin tästä (ja Lastenkirjasta tietysti kaikkein eniten).

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hunger Games 2 & 3: Laimea uusintanälkäpeli ja tylsää sisällissotaa

Suzanne Collins:
Catching Fire (2009 Scholastic)
Mockingjay (2010 Scholastic)


Käsitellään nyt sitten saman tien nämä kaksi Hunger Gamesin (Nälkäpelin) jatko-osaakin, jotka kyllä jäävät minusta kauas ykkösosan tasosta.

Catching Fire jatkaa Katnissin tarinaa Nälkäpelin jälkeen. Hän ja Peeta ovat palanneet kotialueelleen voittajina, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Katnissin toiminta peliareenalla on sytyttänyt kapinan kipunoita alistetuilla alueilla, eikä niitä ole helppo sammuttaa. Katniss ja Peeta lähtevät voittokiertueelle kaikkien alueiden läpi, ja sitten onkin jo aika uusien pelien. Ikävä vain, että 75. Nälkäpeli on erilainen: areenalle lähetetään vain jo aiemmin pelistä selvinneitä voittajia. Suurin osa heistä on jo aikuisia tai vanhuksia. Tällä kertaa Peeta ja Katniss saavat vastaansa siis melko erilaisen porukan kuin ensimmäisellä kierroksella.

Mockingjay kertoo siitä, kuinka kapinasta kehkeytyy varsinainen sisällissota. Katniss ja hänen epämääräisen kapinallinen toimintansa Nälkäpeleissä on vain pieni liekki, joka sytyttää suuremman roihun, mutta silti hänestä tulee vapauden symboli alistettujen alueiden taistelijoille. Hänestä tulee ”mockingjay”; lintu, joka kuvastaa valtaa pitävän Capitolin kykenemättömyyttä tukahduttaa vapauden kaipuuta.

Tarinan jatko ei pysy ykkösosan tavoin kasassa. Juoni hajoaa liikaa. Sen käänteet ovat usein epäuskottavia ja hahmojen motiivit välillä vielä epäilyttävämpiä.

Kakkososassa on myös turhaa toistoa, kun sankaritar joutuu uuteen Survivor of the Survivors -tyyppiseen peliin. Sitä edeltävä aiheen kaartelu on tylsää, mutta edes uudella areenalla kirja ei kunnolla pääse vauhtiin. Areenan tapahtumat ja pelaajien toiminta siellä... phah!

Kolmosessa mukaan tulee liikaa uusia hahmoja, jotka eivät kuitenkaan saa mitään kunnollista roolia. Muutenkin tämä sarjan päättävä teos on niin tylsä, että luin sitä hyppien paikasta toiseen. Se yrittää kuvata sisällissotaa, mutta ei oikein onnistu. Sotakirjassa pitäisi olla toimintaa ja vauhtia, mutta tämä on vain tylsää. Mockingjayn kuvaamasta sodan mediapelistä tulee mieleen Terveiset Kutturasta, joka onnistuu sisällissodan kuvaamisessa selkeästi nasevammin. Myös Tähtien sodan kapinallistunnelmat kävivät mielessä, kun luki Katnissin kapinalliskavereiden stratekiamiitinkeistä. Kuinka paljon paremmin tämä kaikki onkaan jo tehty aiemmin.

Romanttisen kolmiodraaman (Peeta-Katniss-Gale) kehittely jää jotenkin vajaaksi, kun Gale ei itse asiassa saa kunnollista mahdollisuutta missään vaiheessa kerrontaa. Kaikki oleellinen tämän parin välillä tapahtui jo ennen ykkösosaa. Yhteisiin metsästyshetkiin viitataan muisteloina, mutta kirjojen kuvaamassa ajassa ne ovat jo mennyttä aikaa, jota ei takaisin voi saada. Team Peeta? Team Gale? Ei, kyllä se Team Haymitch on lähimpänä...

Katniss on ärsyttävä. Erityisesti tämä tulee esiin kolmososassa. Jatkuva angstaaminen ja valittaminen ja ”minäminäminä” käy hermoon. Joo, hän on teini, mutta ainakin tällaista entistä teiniä se rasittaa vietävästi. Myös hänen hermoromahduksensa käyvät hermoon. Toisaalta hän on myös jollain tapaa liian täydellinen kaikissa toimissaan ollakseen uskottava.

Katnissin rooli tässä dystopiamaailmassa on olla jatkuvasti kaikkien muiden käytettävänä ja muokattavana. Ensin hän on Capitolin sätkynukke, mitä hän yrittää heiveröisesti vastustaa peliareenan tempuissaan. Sitten hän suostuu itse vapaaehtoisesti kapinallisten idoliksi. Tässäkään roolissa hänellä ei ole omaa vapautta.

Tavallaan tässä jatkuu ykkösosan teema: jatkuva esillä oleminen ja median kanssa pelaaminen. Katniss peittelee omaa itseään erilaisten roolien alle niin kauan, että unohtaa itsekin itsensä. Tämäkin olisi ollut vielä ihan okei, jos mukana olisi ollut edes hitunen oman itsensä löytämisen tai vapauden kaipuun teemaa. Huolimatta yhdestä Mockingjayn loppupuolen teosta Katniss kuitenkin tuntuu jäävän vangiksi omaan elämäänsä.

Mainitaan nyt vielä kerran se Koushun Takamin Battle Royale. Se on niin paljon tehokkaampi osittain myös sen takia, että se jää siihen. Takami on tiennyt, mihin lopettaa. Varmasti hänkin olisi pystynyt ratsastamaan ja rahastamaan suositun teoksensa menestyksellä, mutta hän ei ole tehnyt sitä. Jatko-osien kirjoittaminen on järkevää vain, jos on jotain uutta ja tärkeää sanottavaa. Nyt tuntuu, että Collinsilla ei sitä ole kahden lisäosan verran, kaikki oleellinen tuli ilmi jo ensimmäisessä.

Ykkösosa The Hunger Games oli hyvä ja tiivis, sen juoni ja idea olivat selkeitä. Laskeeko sen arvo sitten näiden jatko-osien myötä? Kyllä ja ei. Ei siksi, että yksittäisenä teoksena se on edelleen ihan hyvä. Kyllä siksi, että kokonaisuudesta jää paha maku suuhun. Olisi ollut paljon tehokkaampaa jättää kapinan kuvittelu lukijan mielikuvituksen varaan. Sisällissodan kuvaamisessa Collins ei vaan onnistu.

Siis loppuarvio on tämä: jos aiot Nälkäpeliin tarttua, pitäydy siinä. Älä jatka jatko-osiin, vaikka kuinka houkuttelisi. Ne eivät millään yllä ykkösosan tasolle, vaan jäävät ainakin minun mielestäni kauas taakse. Ykkösosan fanitus ei millään kanna kahta jatko-osaa, jotka hajoavat täysin käsiin.

perjantai 30. elokuuta 2013

Hunger Games: HG vs. BR

Suzanne Collins:
The Hunger Games (2008, Scholastic Press)


Kuten aiemmin uhkasin, luin nyt sitten tämänkin nuorten dystopiascifin ja kirjoitin siitä. Collinsin huippusuositusta kirjasta on tehty myös elokuva ja tulossa on jatko-osaan perustuva jatko-osakin.

Amerikan jälkeläisessä Panem-valtiossa alistettuja hallitaan Nälkäpelillä. Siinä jokainen kahdestatoista aikoinaan kapinoineesta alueesta luovuttaa joka vuosi kaksi teini-ikäistä, tytön ja pojan, julmaan tappopeliin hallitsevan kansanosan viihdykkeeksi. Nuoret viedään areenalle, jossa he joutuvat selviytymään tappamalla toisiaan; vain yksi voi jäädä voittajana henkiin.

Katniss Everdeen joutuu areenalle kuusitoistavuotiaana, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi pelastaakseen arvalla valitun nuoremman sisarensa. Toinen alueelta 12 valittu on leipurin poika Peeta Mellark. Heidät kuljetetaan pääkaupunkiin Capitoliin, jossa lyhyen harjoittelujakson jälkeen heidät syöstään metsäiselle taisteluareenalle muiden ”pelaajien” kanssa. Tappaminen voi alkaa.

Katnissin ja Peetan välille kehitellään myös romanttisia kuvioita: Peeta ilmoittaa televisokameroiden edessä olleensa jo pitkään pihkassa Katnissiin. Romanssin kohtalo näyttää kuitenkin synkeältä, kun molemmat ovat joutuneet mukaan Nälkäpeliin.

Tarina kulkee Katnissin kertomana. Se on melko sujuvasti kirjoitettu ja imaisee helposti mukaansa. Leffan nähneenä voin sanoa, että sen juoni noudattelee aika uskollisesti kirjaa, joten varsinaisia yllätyksiä ei tullut vastaan. Silti jännitys piti otteessaan.

Kirjaan on saatu ahdettua monenlaisia aineksia: tietysti seikkailua ja toimintaa, mutta myös esimerkiksi prinsessamuuttumisleikkiä ja tyttökirjamaisia juttuja. Melkeinpä tuntuu, että Collins on vilkaissut nuortenkirjahyllyä ja tehnyt niiden keittämiseen käytetyistä aineksista listan, jota on sitten käyttänyt oman työnsä reseptinä. En tiedä, pitäisikö siitä yllättyä vai ei, mutta lopputulos toimii.

Nyt tekee mieli verrata tätä oikein kunnolla Koushun Takamin Battle Royaleen. Siinä idea on siis melko samanlainen: koululuokallinen nuoria viskataan saarelle tappamaan toisiaan kunnes vain yksi on jäljellä. Hitusenhan näitä jo vertailin – Nälkäpeli-leffan perusteella – aiemmassa kirjoituksessani. Selvennykseksi: lyhennän tästä eteenpäin Hunger Gamesin HG:ksi ja Battle Royalen BR:ksi

Yhtäläisyyksiä löytyy pääidean lisäksi myös pienemmistä yksityiskohdista. Juonissa on monia samanlaisia jippoja ja kommervenkkejä, jopa epäilyttävän paljon. Esimerkiksi tyttöpoikaparin asettaminen keskiöön ja jonkinlaisen rakkaustarinan kehittely, jopa sen kolmiodraamallisuus, jossa kolmantena osapuolena on joku poissaoleva. HG:ssä se on kotiin jäänyt Katnissin metsästäjäkaveri Gale, BR:ssä heti alussa kuollut Yoshitoki. Molemmissa kapinoidaan tai ainakin halutaan kapinoida hallitsevaa järjestelmää ja yhteiskuntaa vastaan. Molemmissa pelialueita hallitaan jollain tavalla ylemmältä taholta ja kuolleista tiedotetaan tietyin väliajoin. Yksittäisiä juonenkäänteitäkin löytyy, mutta en niitä nyt tässä rupea paljastamaan.

Hahmojen välille voi melkein laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Tietysti päähenkilöistä löytyy samanlaisia piirteitä, mutta myös sivuhahmoissa voi havaita käytetyn samoja kaavoja. On mentorityyppejä, jotka ovat kokeneet pelien julmuuden jo aiemmin ja voivat nyt opastaa nuorempiaan, on hulluja psykopaattitappajia, on autettavia tai sellaisia, jotka haluavat auttaa muita, on pelin ulkopuolella olevia perheitä ja pelinjohtajapahiksia.

Samanlaisuuksien puiminen on kuitenkin tylsää. Paljon hedelmällisempää on miettiä, mikä näissä kahdessa saman teeman variaatiossa on erilaista, sillä oleellisia eroja aiheen käsittelyssä kyllä löytyy.

Yksi tärkeä ero on se, että HG on selkeästi yhden tytön sankaritarina. BR:ssä on toki keskiössä muutama hahmo, mutta siinä kerronta jakautuu selvästi laajemmalle. Jokainen luokan 42 oppilaasta tavataan, jokaisella on nimi ja jonkinlainen persoonallisuus tai ainakin sellaisen tynkä. HG ei anna kaikille tapettaville edes nimeä saati sitten juuri mitään muutakaan ominaisuutta. He jäävät pelkiksi raadoiksi, jotta väkimäärä areenalla vähentyisi.

Oleellinen syy tähän kai on se, että HG käyttää minäkerrontaa, kun taas BR:ssä on kaikkitietävä kertoja. Kertojana Katniss – kuten myös henkilönä – on melko itsekeskeinen. Häntä ei paljoa kiinnosta muiden tekemiset, jos ne eivät mitenkään vaikuta häneen itseensä. Kovien olojen kasvattamana sankarittarena hän on kylmä ja laskelmoiva, mutta ei täysin tunteeton, mikä käy parhaiten ilmi hänen suhteessaan pikkusiskoonsa Primiin. Katniss on kuin joku soturiprinsessa tai metsästyksen jumalatar.

Kerronnan keskittymiseen liittyy tavallaan myös se, miten uhrattavat nuoret on valittu mukaan tappopeleihin. Molemmissa sattumanvaraisuudella on oma osansa, mutta eri tavoin. HG:n teinit tulevat eri alueilta, kun jokaiselta alueelta arvotaan tyttö ja poika. Nämä kaksi saattavat tuntea toisensa, mutta muita osallistujia he eivät ole koskaan aiemmin tavanneet. BR:n asetelma on astetta julmempi: saarelle heitetään kokonainen sattumanvaraisesti valittu koululuokka, eli ystävät joutuvat tappamaan toisiaan. Silloin testataan ystävyyden lujuutta ja luottamusta, silloin saadaan selville lähimpien ihmisten perimmäinen luonne äärimmäisessä stressitilanteessa. Kerronnan kohteena on enemmän koko luokan tarina kuin yhden ihmisen kohtalo.

Ehkä selvin näitä kahta erottava ominaisuus on kuitenkin suhde ulkomaailmaan. BR:n saari on oma pienoismaailmansa, sieltä ei ole mitään yhteyksiä ulos. Tarina alkaa siitä, että luokka on jo bussissa matkalla kohti saarta, vielä tietämättöminä kohtalostaan. Nuoret ovat vankeja pienoismaailmassaan, ja jokaisen suhde tappamiseen ja koko peliin on heidän sisintään määrittävä tekijä. Saarella jokainen paljastaa oman luonteensa, oman peruslaatunsa, sillä äärimmäisessä tilanteessa ei voi enää esittää olevansa jotain muuta kuin on.

HG tuo peliin mukaan median. Se on siis kuin jonkinlaista äärimmilleen vietyä tosi-tv:tä, Survivor Extreme. Kirja ehtii edetä jo melkoisen pitkälle ennen kuin päästään edes areenalle: alussa ollaan kotona, on Nälkäpeliin lähtevien nuorten valinta, on mediahäslinkiä Capitolissa, haastatteluja, esiintymistä, harjoittelua, sitten vasta joudutaan itse peliin. Tilanteessa, jossa selviytyminen saattaa riippua varakkaiden, pelin ulkopuolisten sponsoreiden mahdollisesta suopeudesta, kannattaa ehkä esittää olevansa jotain muuta kuin on. Kannattaa luoda tarinaa, kannattaa tehdä itsestään kiinnostava, haluttava, muista erottuva. HG:n tappaminen ja selviytyminen on jatkuvaa tietoista esiintymistä, ainakin Katnissille. Voisi arvella, että Peeta ei ehkä esitä olevansa muuta kuin on, mutta varmuutta ei voi tietää, koska kaikki nähdään kuitenkin Katnissin sävyttämien silmälasien läpi.

Jos näitä kahta teosta siis vertaa keskenään, voisi kai sanoa, että toinen kertoo oman itsensä löytämisestä ja tuntemisesta äärimmäisen tilanteen pakottamana, toinen esiintymisestä ja oman sisimpänsä peittämisestä muiden katseilta äärimmäisen stressin alaisena. Toisin sanoen nämä kaksi tarinaa lähestyvät samanlaista asetelmaa täysin vastakkaisista suunnista.

Kumpi oli parempi? Vaikea kysymys. Kummastakin tykkäsin. Kuitenkin ehkä enemmän Battle Royalesta, lähinnä sivuhahmojen takia. BR:n hienoimpia ja kauneimpia ominaisuuksia oli juuri se, että luokan jokainen oppilas sai oman tarinan ja se, kuinka jokaisen ajatuksiin päästiin sisään kuolin- tai tappohetkellä. HG:ssä minua ärsytti se, kuinka yksiulotteisia suurin osa hahmoista oli, tai kuinka moni ei edes saanut nimeä ennen kuin oli jo lahdattu ruumiiksi. Toisin sanoen minua häiritsi Katnissin itsekeskeisyys, kuinka hän ei edes vaivautunut opettelemaan kanssakilpailijoidensa nimiä tai mitään muitakaan ominaisuuksia ennen areenalle joutumista. Olisihan sen nyt kai tyhmäkin tajunnut, että muiden pelaajien vahvuuksien ja heikkouksien tuntemisesta olisi saattanut olla apua sitten pelissä, kun niihin kuitenkin olisi ollut mahdollisuus jonkin verran tutustua.

Toisaalta haluaisin kannustaa HG:tä naispäähenkilöstä. Katniss ei ole mikään neito pulassa, vaan hän on itsenäinen ja vahva. Hän osaa metsästää, selviää luonnossa omin avuin ja pystyy pitämään itsestään huolen. Silti hän ei ole täydellinen, onneksi, sillä hänen heikkoutensa löytyvät tunnepuolelta. Hänellä on vaikeuksia päästää ihmisiä lähelleen ja näyttää omia tunteitaan. Sekin tekee hänestä erilaisen monista romantiikan nälkäisistä nuorten(tyttö)kirjojen sankarittarista. Parempi esikuva hän kai on nuorille tytöille kuin monet nimeltä mainitsemattomat muut.

Kumpaa suosittelen? Kumpaakin, jos alkuasetelman raakuus ei pelota. Ja jos pystyy lukemaan englanniksi, sillä ainakaan toistaiseksi BR:stä ei ole tehty suomennosta. Oma lukunsa on sitten HG:n jatko-osat, jotka käsittelen erikseen.

maanantai 26. elokuuta 2013

Blancanieves: Mustavalkoista melodraamaa valkokankaalla

Blancanieves (elokuva, Espanja & Ranska 2012)
Ohjaus & käsikirjoitus: Pablo Berger
Tuottajat: Ibon Cormenzana, Jérôme Vidal, Pablo Berger
Musiikki: Alfonso de Villalonga 
Pääosissa: Maribel Verdú, Daniel Giménez Cacho, Angéla Molina, Pere Ponce, Macarena García, Sofia Oria


Mustavalkoinen mykkäfilmi versioi Lumikkia flamencon tahtiin aikuisille. Näin elokuvan juuri päättyneillä Espoo Ciné -leffafestareilla ja rakastuin.

Lumikin tarina on kai tuttu: paha äitipuoli, seitsemän kääpiötä, myrkkyomena, prinssi. Tällä kertaa juttu kerrotaan kuitenkin melko erikoisissa tunnelmissa, nimittäin härkätaistelumaailmassa, mustavalkoisena ja ilman puhetta (välitekstit olivat katalaaniksi, mutta tekstitetty englanniksi). Lumikki-Carmenin isä oli suuri härkätaistelijamestari ennen halvaantumistaan taistelussa, ja kääpiötkin ovat härkätaistelijoita. Kaiken huipuksi koko elokuvaa rytmittävät tehokkaasti flamencon tahdit.

No, tuosta ehkä luulisi, että kyseessä on komedia. Ei ole, vaikka komiikkaa on toki mukana. Sen sijaan luvassa on kosolti kyyneleitä ja suuria tunteita. En suosittele vesiliukoista ripsiväriä tähän elokuvaan. Enkä lapsia, vaikka sadusta onkin kyse; sen verran kiero versio tämä on.

Mustavalkoinen kuvaus on sitten kaunista, kun sen osaa. Valot ja varjot, kontrastit, ilmeet; kaikki näyttää jotenkin niin paljon dramaattisemmalta kuin värifilmeissä. Kuvauksessa oli sellaista hienoa vanhojen mustavalkoisten (erityisesti mykkä)elokuvien henkeä, jota ei voi oikein kuvata muulla sanalla kuin dramaattinen.

Ja se musiikki! Aivan ihania flamencorytmejä, jotka sopivat elokuvaan niin täydellisesti. Ei siinä puhetta edes kaivannut, kun kuvat ja musiikki kertoivat kaiken oleellisen. Välitekstejä (siis niitä, mitä vanhoissa mykkäfilmeissä on: joku repliikki täyttää koko kankaan hetkeksi kuin puhekupla) toki oli, ja ne olivat tarpeellisia, mutta ei niitäkään paljoa ollut. Oleellinen osa tarinaa kerrottiin kuvilla ja musiikilla ja hyvin ilmehtivillä näyttelijöillä.

Pikku-Carmen (Sofía Oria) oli aivan uskomattoman suloinen, ja hiukan vanhempi versio (Macarena García) oli myös todella hyvä. Maribel Verdu veti pahan äitipuolen roolinsa ihastuttavasti kieli poskessa, mutta silti ilkeästi. Halvaantunut matadori-isä Antonio Villalta (Daniel Giménez Cacho) oli riipaisevan herkkä. Ei mutta, eihän tässä nyt suinkaan pitänyt alkaa listata kaikkia hahmoja. Siinä vain nyt pääsi melkein käymään niin, kun kaikki olivat niin hyviä.

Olihan se aika melodramaattinen. Mutta voisi myös sanoa, että juuri siksi niin ihana! Useammin kuin kerran kyyneleet valuivat (kirjaimellisesti) pitkin poskia, kun elin niin vahvasti Carmenin tarinassa mukana. Jos pitää nyyhkymusikaaleista, niin luulisin tämänkin iskevän suoraan sydämeen. Itsellä tämä jotenkin vertautui kokemuksena siihen, kun kävin Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Miss Saigonia. Siinäkin taisi tulla nyyhkittyä melkoisesti.

Vanhan tutun sadun versiona Blancanieves onnistuu mitä parhaimmin arvosanoin. Se todellakin pystyy tuomaan tarinaan jotain uutta, omaa ja raikasta (enemmän kuin eräät viime aikaiset muut versioinnit samasta aiheesta). Tällaista vahvaa melodraamaa ei ehkä voi tehdä millään muulla tapaa kuin mykkänä ja mustavalkoisena, voimakkailla musiikkivalinnoilla säestettynä. Ja näin se todellakin toimii: mitään osa-aluetta ei voi muuttaa pilaamatta kokonaisuutta!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Lyran Oxford: Nostalgiamatka

Philip Pullman:
Lyran Oxford (suom. Helene Bützow, Tammi 2004)
alkuteos: Lyra's Oxford (2003)
piirrokset: John Lawrence


Lyran Oxford on pikku kirjanen, jonka kanssa pääsee uudelle matkalle Pullmanin Universumien Tomu -trilogian maailmaan. Ei kannata ehkä tarttua, jos trilogia on ennestään tuntematon – tai jos et pitänyt siitä.

Kirjan pääsisältö on alle viiskytsivuinen tarina nimeltään Lyra ja linnut, joka ajoittuu kaksi vuotta Maagisen kaukoputken (eli Universumien Tomun kolmannen ja viimeisen osan) jälkeen. Siinä Lyra Belacqua on chillailemassa daimoninsa Pantalaimonin kanssa Jordan-collegen katolla, kun huomaa lintuparven jahtaavan lintumaista daimonia. Totta kai tyttö päättää auttaa hätää kärsivää, ja selviää, että tämä noidan daimoni on kaupungissa etsimässä jotain Makepeace-nimistä häiskää. Kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki merkitykset ole selviä Lyrallekaan

Niin kuin ei minullekaan ole aivan selvää, mikä merkitys kaikella kirjan muulla materiaalilla oikein itse tarinan kannalta on (paitsi ehkä yleinen liittyminen Pullmanin luomaan maailmaan). Tarinan perässä on fiktiivinen postikortti Oxfordista, fiktiivinen risteilymainos, kirjailijan esittely ja mainostukset Universumien Tomun kolmesta osasta.

Koko kirjan ehkä hienoin anti löytyy kuitenkin takakannen taskusta: sinne on taiteltu ihastuttavasti piirretty Oxfrodin kartta: ”Oxford junalla, laivalla ja zeppeliinillä.” Tekisi tosiaan mieli tämän kartan kanssa lähteä tutustumaan Oxfordiin ja kaikkiin sen collegeihin.

Wikipedian mukaan tämä on linkki trilogian ja tulevan romaanin välillä, ja sellaiselta tämä tosiaan tuntuu. Toisin sanottuna ei kovin itsenäiseltä teokselta (hitusen jopa rahastukselta – jos en olisi lainannut tätä kirjastosta). Novelli ei kauheasti selittele juttuja, esimerkiksi daimonien olemusta, joten Universumien Tomua tuntemattomille tarina voi jäädä melkoisen hämäräksi. Toisaalta uusiin hahmohin, esimerkiksi Makepeaceen, ei ehditä kunnolla tutustua. Olettaisin, että hän saattaisi mahdollisesti esiintyä vielä keskeneräisessä The Book of Dustissa (Wikipedia on ystävä). Jos ei, niin kylläpä jäi turhaksi tyypiksi.

Tarina on sinänsä ihan viehättävä, vaikka tuntuukin hiukan tyngältä. Kaikki ei selviä lopussa, enkä siis tarkoita varsinaisesti sitä, että loppu olisi avoin (se ei ole). Minulle jäi tunne, että kirja yritti liian teennäisesti painostaa minua kiinnostumaan mahdollisesta jatkosta jättämällä tarkoituksella joitain juttuja selittämättä; kysymällä itse kysymyksiä, joihin ei antanut vastauksia. Jos haluaa jättää lukijan pohtimaan asioita, niin voisi välillä antaa lukijan itse esittää ne kysymykset, jotka jäävät avoimiksi.

Pidin tarinasta silti. Sen takana oli kaunis ajatus merkityksien yhteyksistä, joita ei aina pysty huomaamaan kuin vasta jälkeenpäin tai ehkä ei koskaan. Ja silti merkityksiä on aina kaikkialla. Tosin olisin ehkä toivonut Lyran Oxford -nimiseltä kirjalta enemmän viilistelyä Oxfordin maisemissa. No, ehkä se kartta oli siinä mielessä riittävä. Lawrencen mustavalkokuvitus on kaunista ja luo hyvin tunnelmaa. Erityisesti tykkäsin alkusivuilla olleesta lintuparven kuvasta.

Nopealukuinen, hurmaava nostalgiatrippi Lyra Belacquan seuraan, sitä tämä oli. Itse pidin kovasti Universumien Tomusta, kun sen joskus aikoinani luin, ja siksi tämä saman maailman uudelleenviritys toi mieleen lämpimiä muistoja. Itsenäisyyttä tai mitään kovin mullistavaa sisäpiiritietoa Lyran todellisuudesta kirjaselta on kuitenkin turha odottaa.