Fractal Prince: Tulevaisuuden tajunnanvirtaa

Hannu Rajaniemi:

The Fractal Prince (2012)

Erikoislaatuisilla ideoilla ja vauhdikkaalla juonella turboahdettu avaruussaaga mestarivarkaan seikkailuista tulevaisuuden kummallisessa todellisuudessa on edennyt toiseen osaan. Jos kaipaat luettavaltasi helppotajuisuutta ja kaikkien termien tajuamista, älä tartu tähän; kaikkia muita suosittelen kokeilemaan (mutta aloittakaa toki ykkösosasta)!

The Fractal Prince jatkaa siitä, mihin The Quantum Thief jäi. Mestarivaras Jean le Flambeur ja oortilaissoturi Mieli ovat suuntaamassa kohti Maata, ja matkalla pitäisi saada Schrödingerin kvanttilaatikko avattua ennen kuin kaikki kissat sisällä kuolevat. Perässä seuraa Metsästäjä, vain karkulaisten kiinni saamista varten rakennettu gogol-tajunta.

Samalla seurataan toista tarinaa Maassa, jossa kertomuksilla on Tuhannen ja yhden yön tarinoiden tapaan ihan omia merkityksiään. Tawaddud Gomelez on vaikutusvaltaisen perheen musta lammas; tytär, joka rakastaa hirviöitä. Hän saa opastaa kuolematonta Sobornost-lähettilästä villiintyneiden koodien keskellä kukoistavassa Sirr-kaupungissa.

Kakkososa raottaa verhoa myös hahmojen salaperäisiin historioihin. Jean le Flambeurin taustoista kuullaan lisää; miten hän ylipäätään oli päätynyt siihen dilemmavankilaan, josta ykkösosan kuuluisassa ensimmäisessä luvussa pääsi pakoon. Mielin ja Sydämen tarinaa kerrotaan. Sobornost-jumalatkaan eivät ole enää aivan niin mystisiä kuin aiemmin.

Teoksen maailma on täynnä kummallisuuksia, joihin tottuminen vaatii hiukan sulattelua – niitä kun ei kovin tarkkaan yleensä selitetä. Rajaniemen esittelemät ajatukset ja scifi-elementit ovat mielikuvituksellisia, mutta silti uskomattoman uskottavia. Esimerkiksi ihmisyyden luonne on tulevaisuuden todellisuudessa varsin erilainen, kun ruumiin ja mielen yhteys on katkaistu. Loputtomien kopioiden tekeminen itsestään tai uudenlaisten tajuntojen rakentaminen valituista osista antavat aivan uusia näkökulmia vaikkapa kloonaamiseen.

Ensimmäisen osan tapahtumapaikkana oli pääosin Marsin Oubliette-kaupunki yksityisyydensuoja-asetuksineen ja tekokuolemineen. Nyt samaan rooliin asettuu Maa ja Sirr, jossa ruumiittomat henget kansoittavat villikoodin valtaamaa aavikkoa ja tarinoilta vaaditaan totuudellisuutta – muuten se voi varastaa ruumiin. Sirr on omalla tavallaan kiehtova, mutta mielestäni ei kuitenkaan yllä aivan Oublietten tasolle visionäärisyydessään.

Minä pidän Rajaniemen tyylistä kirjoittaa. Siihen pitää vain osata asennoitua oikein: kaikkea ei tarvitse edes yrittää ymmärtää täydellisesti. Tekstiä voi lukea välillä kuin tajunnanvirtaa, eikä haittaa, vaikka kvanttimekaniikan käsitteet tai muut oudot termit eivät täysin aukeaisikaan. Se on paikoin jopa runollista ja absurdia.

Molemmat osat olen lukenut siis alkuperäiskielellään englanniksi, ja voin sanoa, että se kannattaa. Termien tuntemattomuus häiritsee ainakin minua vähemmän, kun ei lue omalla äidinkielellään, etenkin, kun Rajaniemen teksti on niin kaunista luettavaa. Suomennosta selasin kirjastossa, ja se tuntui – no, hiukan vaivaannuttavalta, varsinkin ne keksityt sanat.

Infodumppauksesta ei tätä kaveria siis ainakaan voi syyttää. Ja siinä juuri on tyylin hohto: tarinaan voi upota, vaikka kaikkea ei sisäistäkään. Haastavaa se toki on, sitä en kiellä, mutta myös varsin virkistävää. Maailma kerrotaan kuin aikalaisille, jotka ovat sen perusteiden kanssa tuttuja jo ennestään. Turha selittely vain vieraannuttaisi, kun Rajaniemen luomassa maailmassa on paljon paremmin sisällä, kun antaa vaan mennä.

Tietysti tämä edellyttää vetävää tarinaa, ja sellainen kyllä löytyy. Vaikka tästä kakkososasta ei ehkä aivan samanlaista iskevyyttä löytynyt kuin ykkösestä, oli se omalla erilaisella tavallaan upea. Kierteisen tarinan alussa erillisinä hapsottaneet langat loppua lähestyttäessä kieroutuvat yhteen, ja sekaan upotetaan useita pieniä tarinoita kuin erivärisiä säikeitä lopullisen langan sävyn määrittämiseksi.

Yhtenä teoksen kantavana teemana on kertomuksen voima. Kuinka itsensä voi upottaa toisen tajuntaan kertomalla tälle oman tarinansa; kuinka voi muuttua toiseksi, aivan uudeksi olennoksi, tarinoita kertomalla ja kuuntelemalla. Rajaniemen maailmassa se tietysti tapahtuu lähes kirjaimellisesti, kun tarinat ovat eräänlaisia koodeja hahmojen minuuteen, mutta vertauskuvanakaan se ei ole lainkaan hassumpi. Rajaniemi itse kaivelee tällä tarinalla tiensä kaikkien lukijoidensa tajuntoihin, se on varmaa.

Haastavaa, mutta palkitsevaa. Jean le Flambeurin maailma on oudon kiehtova, ja lukija heitetään sinne lähes kylmiltään. Vetävä juoni, runollinen kielenkäyttö ja mielikuvitukselliset scifi-elementit, jotka eivät kuitenkaan ole pelkkää mielikuvitusta, tekevät Rajaniemen saagasta hengästyttävän hienoa luettavaa.