Rikosromaani: Ahdistuksesta nasevan elämänmyönteisesti

Petri Tamminen:

Rikosromaani (2012)

Tämä ei ole spefiä, mutta sen verran erikoinen on Tammisen maailma, että kirjoitan siitä silti. Suosittelen kokeilemaan, jos ei ole ennen kirjailijan tuotantoon tutustunut (joskin kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jostakin aiemmasta opuksesta, esimerkiksi Enon opetukset on hyvä). Ja ainakin hänen teoksensa ovat kohtuullisen lyhyitä, joten ei siinä paljoa aikaa kulu hukkaan, jos ei nappaa.

Rikosromaanin päähenkilö on viisikymppinen komisario Usko Vehmas. Teksti seuraa Vehmasta kuin olkapään takaa ja yleensä pään sisältäkin. Vehmas jäljittää sitkeää mieltenpahoittaja Ångströmiä, joka kulkee hämäriä teitä lain ja rikoksen raja-alueella. Tämä Hämeenlinnan häpäisijä, Malmin musertaja on syypää monenlaisten ihmisten kokemiin monenlaisiin vääryyksiin ja ahdistuksiin.

Vehmakselle ei kuitenkaan tunnu rikollisen kiinnisaaminen olevan mitenkään ensiarvoisen tärkeää. Enemmän hän keskittyy filosofoimaan poliisitalon kirjaston nurkassa tai tuijottelemaan Pasilan maisemia ikkunasta. Vehmaksen sisäiset monologit liittyvät hyvin erilaisiin aiheisiin; satunnaisiin havaintoihin elämästä ja maailmasta, ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ångström tuntuu pystyvän etärikoksiinkin: Vehmaksen mielenterveys on vaarassa poliisihommissa.

Paikoin Vehmas tuo mieleen tv-sarja Twin Peaksin FBI-agentti Dale Cooperin. Sama höyrypäinen valmius epätavanomaisiin metodeihin ja filosofimainen luonne yhdistää näitä kahta. Myös pahan selittämättömyys ja ahdistava läsnäolo on esillä kummassakin teoksessa.

Teemana on sielua kalvava ahdistus. Sellainen muodoton katumus ja syyllisyydentunne, jolle ei ole varsinaisesti syytä. Sellainen, joka vaivaa mieltä ja kehoa, mutta jota ei osaa tarkemmin nimetä. Onko se erityisesti nyky-yhteiskunnan kansanvaiva, vai onko se ihmisen perusominaisuus, sitä on mahdoton sanoa.

Hahmot on nimetty teeman ja tarinan kannalta oivallisesti. Ångström on tainnut saada nimensä ruotsinkielen ahdistusta ja katumusta kuvaavista sanoista. Solveig taas on kuin itse aurinko. Ja tietysti päähenkilö on nimeltään Usko, jolta tuntuu välillä olevan usko vähissä, etenkin itseensä.

Kaikesta paistaa kuitenkin läpi selvä elämänmyönteisyys. Vehmaskaan ei kaadu painolastinsa alle, vaikka horjuvaa on välillä meno. Elämä voi usein olla vaikeaa ja epäymmärrettävää, mutta siitä selviää elämällä. Pitää vain muistaa hengittää.

Romaani oli teemansa puolesta luonnollinen jatke Tammisen parille edeltävälle teokselle, jotka ovat käsitelleet onnellisuutta (Mitä onni on? 2008) sekä ujoutta ja noloutta (Muita hyviä ominaisuuksia, 2010). Vaikuttaa siltä, että Tamminen on kokoamassa varsinaista inhimillisten tunteiden kirjastoa.

Tammisen kieli on niukkaa mutta runollista. Yksittäiset lauseet tai huomiot ovat usein kuin kokonaisia ajatuksia, tekstiviestin mittaisia novelleja. Kirjailijan historia aforistikkona näkyy selvästi. Lyhyiden lauseiden, tarkkojen yksityiskohtien ja erikoisten sanavalintojen yhdistelmä on taattua ja tuttua Tammista.

Kirjailijan aiempaan tuotantoon jonkin verran tutustuneena voin sanoa, että Rikosromaani ei sinänsä tuo mitään uudistuksia Tammisen tyyliin. Jos on tykännyt aiemmista teoksista, niin silloin todennäköisesti pitää myös tästä, ellei sitten toivo saavansa jotain uutta. Minulle tämä ainakin kelpasi.