Looper
(elokuva, 2012)
ohjaaja:
Rian Johnson
tuottajat:
Ram Bergman, James D. Stern
käsikirjoitus:
Rian Johnson
pääosissa:
Bruce Willis, Joseph Gordon-Levitt, Emily Blunt
Ehdin
onneksi käydä tämän katsomassa ennen sen katoamista elokuvateatterin
tarjonnasta. Aikamatkustusta, toimintaa, Bruce Willis, siinä resepti
parin tunnin viihtymiseen.
Joe
on palkkatappaja, mutta
ei mikään ihan tavallinen sellainen. Ideana on se, että
tulevaisuudessa on keksitty aikamatkustus, mutta ruumiiden
hävittämisestä on tullut melkein mahdotonta. Siksi tyyppejä,
joista rikolliset haluavat päästä eroon, lähetetään
menneisyyteen (elokuvan nykyisyyteen eli vuoteen 2044), jossa Joe
hoitaa homman: kuula kallon ja raato tuhkaksi.
Näitä
tappajia sanotaan loopereiksi siksi, että jossain vaiheessa heidän
vanhemmat versionsa yleensä lähetetään heille itselleen
tapettaviksi (loop = silmukka). Vanha Joe (Bruce Willis) pääsee
kuitenkin nuorelta Joelta (Joseph Gordon-Levitt) vahingossa karkuun,
mistä seuraa kaikinpuolinen ajojahti. Vanha versio jahtaa mystistä
tulevaisuuden superrikollista, juniori ajaa takaa itseään ja
rikolliset työnantajat ovat molempien perässä. Mukaan sotketaan
vielä yksinhuoltaja-äiti ja poikansa.
Gordon-Levitt
on erinomainen esittämään Brucea.
Ilmeet ja eleet, jopa ääni, ovat Willisin maneerien mukaisia.
Erityisesti se hieman vino virne on aivan nappiin. Joseph
Gordon-Levitt ei suinkaan näytä nuorelta Bruce Willisilta, mutta
hän näyttää (maskeerauksen avulla) täydelleen siltä, miltä
Brucen nykyisestä naamasta voisi kuvitella hänen näyttäneen
kolmekymmentä vuotta nuorempana.
Bruce
taas on aina Bruce. Jäyhä ilme, vino huumori ja paljon äksöniä.
Erityisesti eräs kohtaus, jossa Bruce lahtaa roistoja
asearsenaalillaan, oli kovin ominainen. Jo ennalta näki, että nyt
se äijäilee. Ja niinhän se tosiaan teki.
Emily
Blunt tekee ihan perushyvän suorituksen pakollisessa naisroolissa,
mutta erityismaininnan ansaitsee hänen hahmonsa poikaa esittävä
Pierce Gagnon. Pikkupoika tuo elävästi mieleen Omenin
pojan, ainakin paikoin, mutta onnistuu heti perään myös lämpimien
tunteiden ilmaisussa.
Kuvastoltaan
tätä ei välttämättä heti huomaisi scifiksi.
Maisemat ovat kuin jostain huonomaineisesta lähiöstä, välillä
tuli mieleen tv-sarja Dark Angelin kaupunkikuvat, tai toinen tieteisraina Ihmisen pojat. Teknisellä
kehityksellä tai uusilla innovaatioilla ei juurikaan mässäillä.
Aikakonekin on ulkonäöltään kuin varaosista koottu sukelluskello.
Tämä on siis mielestäni hyvä asia; yhteiskunnan kehityksen
kannalta uskottavampaa kuin yhtäkkinen koko maiseman muutos.
Se,
missä tehostemiehet ja -naiset ovat innostuneet, onkin oikeastaan
elokuvan heikoin lenkki. Osalla ihmisistä on telekineesimutaatio,
eli he pystyvät leijuttamaan sytkäreitä ja kolikoita. Juonen
kannalta pääosin aika turha (ei täysin sentään, mutta ilmankin
sitä olisi mielestäni pärjätty) efekti ei oikein istu muuten niin
realistisen näköiseen tulevaisuuteen.
Aiheeltaan
Looper
rinnastuu hyvinkin läheisesti äskettäin lukemaani Charles Yun
kirjaan nimeltään How to Live Safely in a Science Fictional Universe.
Molemmissa on aikamatkustaja, joka ampuu tulevaisuuden minäänsä ja
siitä syntyvä silmukka. Aihetta lähdetään kuitenkin purkamaan
näissä kahdessa teoksessa varsin erilaisin keinoin.
Yun
kirjassa on toistamisen ja pienen muutoksen teema. Aikasilmukka on
muotoon pakottava, tapahtumat toistuvat lähes samanlaisina joka
kerta. Vapauteen pääsee, kun tarpeeksi monta kertaa kiertää kehää
muuttaen rataa aina hitusen verran kerrallaan. Looperissa
ei sen sijaan olla missään ahtaassa silmukassa. Se, mitä
tulevaisuuden Joe on elänyt ei välttämättä ole lähelläkään
sitä, mitä nyky-Joe tulee elämään. Tulevaisuus ja historia ovat
vain yksi mahdollisuus monista langoista, jokainen teko voi muuttaa
kaiken. Vanhan Joen muistot päivittyvät sitä mukaa kun nuori Joe
niitä ehtii elää.
Toiminnan
ja sisällön suhde on Looperissa
paljon How to Livea
onnistuneempi. Toisin kuin jälkimmäinen, se ei liikaa selittele, mutta kuitenkin tarpeeksi.
Aikamatkustuksen ongelmiin ja paradokseihin liittyvät ideat
riittävät elokuvan lähtökohdaksi mainiosti, vaikka niitä onkin
käsitelty monissa muissakin teoksissa. Toteutustapa on tarpeeksi
tuore ollakseen kiinnostava.
Looper
on keskimääräistä älykkäämpää toimintaviihdettä.
Juonen kehittelyyn on panostettu ja idea on toimiva. Toimintaakin
annostellaan sopivassa määrin, eikä tylsistyminen uhkaa missään
vaiheessa. Näin jälkeenpäin ajatellen loppuratkaisu on ehkä
hiukan helppo, mutta ainakin se jättää katsojan ihmettelemään.
Aivoille jää purtavaa vielä kotimatkalle, mikä on aina hyvä.
Minä tykkäsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti