maanantai 4. helmikuuta 2013

Looper: Scifileffa Brucella ja Brucekkeella

Looper (elokuva, 2012)
ohjaaja: Rian Johnson
tuottajat: Ram Bergman, James D. Stern 
käsikirjoitus: Rian Johnson
pääosissa: Bruce Willis, Joseph Gordon-Levitt, Emily Blunt


Ehdin onneksi käydä tämän katsomassa ennen sen katoamista elokuvateatterin tarjonnasta. Aikamatkustusta, toimintaa, Bruce Willis, siinä resepti parin tunnin viihtymiseen.

Joe on palkkatappaja, mutta ei mikään ihan tavallinen sellainen. Ideana on se, että tulevaisuudessa on keksitty aikamatkustus, mutta ruumiiden hävittämisestä on tullut melkein mahdotonta. Siksi tyyppejä, joista rikolliset haluavat päästä eroon, lähetetään menneisyyteen (elokuvan nykyisyyteen eli vuoteen 2044), jossa Joe hoitaa homman: kuula kallon ja raato tuhkaksi.

Näitä tappajia sanotaan loopereiksi siksi, että jossain vaiheessa heidän vanhemmat versionsa yleensä lähetetään heille itselleen tapettaviksi (loop = silmukka). Vanha Joe (Bruce Willis) pääsee kuitenkin nuorelta Joelta (Joseph Gordon-Levitt) vahingossa karkuun, mistä seuraa kaikinpuolinen ajojahti. Vanha versio jahtaa mystistä tulevaisuuden superrikollista, juniori ajaa takaa itseään ja rikolliset työnantajat ovat molempien perässä. Mukaan sotketaan vielä yksinhuoltaja-äiti ja poikansa.

Gordon-Levitt on erinomainen esittämään Brucea. Ilmeet ja eleet, jopa ääni, ovat Willisin maneerien mukaisia. Erityisesti se hieman vino virne on aivan nappiin. Joseph Gordon-Levitt ei suinkaan näytä nuorelta Bruce Willisilta, mutta hän näyttää (maskeerauksen avulla) täydelleen siltä, miltä Brucen nykyisestä naamasta voisi kuvitella hänen näyttäneen kolmekymmentä vuotta nuorempana.

Bruce taas on aina Bruce. Jäyhä ilme, vino huumori ja paljon äksöniä. Erityisesti eräs kohtaus, jossa Bruce lahtaa roistoja asearsenaalillaan, oli kovin ominainen. Jo ennalta näki, että nyt se äijäilee. Ja niinhän se tosiaan teki.

Emily Blunt tekee ihan perushyvän suorituksen pakollisessa naisroolissa, mutta erityismaininnan ansaitsee hänen hahmonsa poikaa esittävä Pierce Gagnon. Pikkupoika tuo elävästi mieleen Omenin pojan, ainakin paikoin, mutta onnistuu heti perään myös lämpimien tunteiden ilmaisussa.

Kuvastoltaan tätä ei välttämättä heti huomaisi scifiksi. Maisemat ovat kuin jostain huonomaineisesta lähiöstä, välillä tuli mieleen tv-sarja Dark Angelin kaupunkikuvat, tai toinen tieteisraina Ihmisen pojat. Teknisellä kehityksellä tai uusilla innovaatioilla ei juurikaan mässäillä. Aikakonekin on ulkonäöltään kuin varaosista koottu sukelluskello. Tämä on siis mielestäni hyvä asia; yhteiskunnan kehityksen kannalta uskottavampaa kuin yhtäkkinen koko maiseman muutos.

Se, missä tehostemiehet ja -naiset ovat innostuneet, onkin oikeastaan elokuvan heikoin lenkki. Osalla ihmisistä on telekineesimutaatio, eli he pystyvät leijuttamaan sytkäreitä ja kolikoita. Juonen kannalta pääosin aika turha (ei täysin sentään, mutta ilmankin sitä olisi mielestäni pärjätty) efekti ei oikein istu muuten niin realistisen näköiseen tulevaisuuteen.

Aiheeltaan Looper rinnastuu hyvinkin läheisesti äskettäin lukemaani Charles Yun kirjaan nimeltään How to Live Safely in a Science Fictional Universe. Molemmissa on aikamatkustaja, joka ampuu tulevaisuuden minäänsä ja siitä syntyvä silmukka. Aihetta lähdetään kuitenkin purkamaan näissä kahdessa teoksessa varsin erilaisin keinoin.

Yun kirjassa on toistamisen ja pienen muutoksen teema. Aikasilmukka on muotoon pakottava, tapahtumat toistuvat lähes samanlaisina joka kerta. Vapauteen pääsee, kun tarpeeksi monta kertaa kiertää kehää muuttaen rataa aina hitusen verran kerrallaan. Looperissa ei sen sijaan olla missään ahtaassa silmukassa. Se, mitä tulevaisuuden Joe on elänyt ei välttämättä ole lähelläkään sitä, mitä nyky-Joe tulee elämään. Tulevaisuus ja historia ovat vain yksi mahdollisuus monista langoista, jokainen teko voi muuttaa kaiken. Vanhan Joen muistot päivittyvät sitä mukaa kun nuori Joe niitä ehtii elää.

Toiminnan ja sisällön suhde on Looperissa paljon How to Livea onnistuneempi. Toisin kuin jälkimmäinen, se ei liikaa selittele, mutta kuitenkin tarpeeksi. Aikamatkustuksen ongelmiin ja paradokseihin liittyvät ideat riittävät elokuvan lähtökohdaksi mainiosti, vaikka niitä onkin käsitelty monissa muissakin teoksissa. Toteutustapa on tarpeeksi tuore ollakseen kiinnostava.

Looper on keskimääräistä älykkäämpää toimintaviihdettä. Juonen kehittelyyn on panostettu ja idea on toimiva. Toimintaakin annostellaan sopivassa määrin, eikä tylsistyminen uhkaa missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin ajatellen loppuratkaisu on ehkä hiukan helppo, mutta ainakin se jättää katsojan ihmettelemään. Aivoille jää purtavaa vielä kotimatkalle, mikä on aina hyvä. Minä tykkäsin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti