Charlaine Harris:
Dead in the Family (2010)
Dead Reckoning (2011)
Ja vielä pari lisää tätä samaa. Aiemmat osat
puitu puhki täällä (osat 1-4) ja täällä (osat 5-9).
Sama meno jatkuu vieläkin.
Sookie tarjoilee ja lukee ajatuksia. Yliluonnolliset miehet pörräävät
ympärillä. Eric on narsistinen mutta silti haluttava ja ihana.
Välillä tapahtuu jotain järkyttävää. Mikään ei oikein muutu Sookien maailmassa.
Kymppiosassa (Dead in the Family)
Sookie on toipumassa ysin lopun traumaattisista tapahtumista. Suhde
Ericin kanssa alkaa vihdoin rullata mukavasti, mutta sitten Ericin
pappa pöllähtää paikalle mukanaan viikinkivampille entuudestaan
tuntematon ”velipoika” - hitusen hullu hänkin. Sitä sun tätä
tapahtuu peräti päälle kolmensadan sivun verran.
Seuraavassa
nivaskassa (Dead Reckoning)
vanha ihmissusivihollinen Sandra Pelt palaa kuvioihin – edelleen
yhtä kaunaisena ja kostonhimoisena. Ericin pomo Victor uhkaa
ylhäältäpäin rakastavaisia ja Sookien keijukämppikset
aiheuttavat kaikennäköisiä ongelmia.
Ei
näitä enää edes erota toisistaan.
Yksilölliset juonet ovat lähes kadonneet, tarina tuntuu olevan
enemmänkin kirjasta toiseen jatkuvaa saippuasarjaa yliluonnollisilla
vivahteilla (Passions,
anyone?). Toki jokaisessa on omat juttunsa, jotka niitä erottavat,
mutta ne jäävät aika lailla jatkuvan juonen jalkoihin. Hahmotkin
alkavat tuntua paikoilleen jämähtäneiltä.
Olisin
esimerkiksi kuvitellut yhdeksännen osan lopputapahtumien jättävän
jotain pysyvämpiä jälkiä Sookien mielenlaatuun, mutta siltä ei
tunnu. Dead in the Familyn alussa
käydään erillisinä lukuina läpi kaikkia Sookien ystäviä, ja
siinä ajassa telepaattityttömme ilmeisesti parantuu kokonaan. Osio
tuntuu kovin jähmeältä ja teennäiseltä, vähän semmoiselta
lehden lopussa olevalta ”missä hän on nyt” -jutulta. ”Missä
kaikki vanhat tutut ovat nyt?” Ainut ero, jonka Sookiessa ehkä
saattaa havaita, on se, että hän on valmis tappamaan ihmisiä.
Toisaalta se ei ole aitoa omatunnottomuutta, koska hän pohtii niin
paljon asiaa. Jo se, että hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että
ei tunne sitä, kertoo hänen olevan vieläkin varsin kristillinen
hahmo. Ja kaikki tämä vain siitä, että hän myöntää itselleen
toivovansa jonkun kuolemaa, ei siis varsinaisesta tappamisesta.
Ja
silti luen näitä ihan innoissani.
Harrisin kerronta on edelleen vetävää ja mukaansatempaavaa.
Jännityksen kuvauksessa hän on selvästi kehittynyt alkupäähän
nähden, muistan esimerkiksi pettyneeni ensimmäisen osan
loppukliimaksiin (joka lässähti hiukan), mutta nyt tiivis tunnelma
pitää kyllä otteessaan. Haluan tietää, mitä tapahtuu, vaikka
välillä naurankin epäuskoisena: ei voi olla totta, että joku
kirjoittaa tällaista! Edelleen jotkut kohtaukset pistävät silmään
lapsellisina, mutta ei kai Sookie Stackhouselta vakavuutta kannata
odottaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti