keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sookie Stackhouse 10 & 11: Vampyyreja ja muuta sellaista, taas

Charlaine Harris:
Dead in the Family (2010)
Dead Reckoning (2011)


Ja vielä pari lisää tätä samaa. Aiemmat osat puitu puhki täällä (osat 1-4) ja täällä (osat 5-9).

Sama meno jatkuu vieläkin. Sookie tarjoilee ja lukee ajatuksia. Yliluonnolliset miehet pörräävät ympärillä. Eric on narsistinen mutta silti haluttava ja ihana. Välillä tapahtuu jotain järkyttävää. Mikään ei oikein muutu Sookien maailmassa.

Kymppiosassa (Dead in the Family) Sookie on toipumassa ysin lopun traumaattisista tapahtumista. Suhde Ericin kanssa alkaa vihdoin rullata mukavasti, mutta sitten Ericin pappa pöllähtää paikalle mukanaan viikinkivampille entuudestaan tuntematon ”velipoika” - hitusen hullu hänkin. Sitä sun tätä tapahtuu peräti päälle kolmensadan sivun verran.

Seuraavassa nivaskassa (Dead Reckoning) vanha ihmissusivihollinen Sandra Pelt palaa kuvioihin – edelleen yhtä kaunaisena ja kostonhimoisena. Ericin pomo Victor uhkaa ylhäältäpäin rakastavaisia ja Sookien keijukämppikset aiheuttavat kaikennäköisiä ongelmia.

Ei näitä enää edes erota toisistaan. Yksilölliset juonet ovat lähes kadonneet, tarina tuntuu olevan enemmänkin kirjasta toiseen jatkuvaa saippuasarjaa yliluonnollisilla vivahteilla (Passions, anyone?). Toki jokaisessa on omat juttunsa, jotka niitä erottavat, mutta ne jäävät aika lailla jatkuvan juonen jalkoihin. Hahmotkin alkavat tuntua paikoilleen jämähtäneiltä.

Olisin esimerkiksi kuvitellut yhdeksännen osan lopputapahtumien jättävän jotain pysyvämpiä jälkiä Sookien mielenlaatuun, mutta siltä ei tunnu. Dead in the Familyn alussa käydään erillisinä lukuina läpi kaikkia Sookien ystäviä, ja siinä ajassa telepaattityttömme ilmeisesti parantuu kokonaan. Osio tuntuu kovin jähmeältä ja teennäiseltä, vähän semmoiselta lehden lopussa olevalta ”missä hän on nyt” -jutulta. ”Missä kaikki vanhat tutut ovat nyt?” Ainut ero, jonka Sookiessa ehkä saattaa havaita, on se, että hän on valmis tappamaan ihmisiä. Toisaalta se ei ole aitoa omatunnottomuutta, koska hän pohtii niin paljon asiaa. Jo se, että hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että ei tunne sitä, kertoo hänen olevan vieläkin varsin kristillinen hahmo. Ja kaikki tämä vain siitä, että hän myöntää itselleen toivovansa jonkun kuolemaa, ei siis varsinaisesta tappamisesta.

Ja silti luen näitä ihan innoissani. Harrisin kerronta on edelleen vetävää ja mukaansatempaavaa. Jännityksen kuvauksessa hän on selvästi kehittynyt alkupäähän nähden, muistan esimerkiksi pettyneeni ensimmäisen osan loppukliimaksiin (joka lässähti hiukan), mutta nyt tiivis tunnelma pitää kyllä otteessaan. Haluan tietää, mitä tapahtuu, vaikka välillä naurankin epäuskoisena: ei voi olla totta, että joku kirjoittaa tällaista! Edelleen jotkut kohtaukset pistävät silmään lapsellisina, mutta ei kai Sookie Stackhouselta vakavuutta kannata odottaakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti