maanantai 25. maaliskuuta 2013

Boneshaker: Muureilla suljettua steampunk-zombeilua

Cherie Priest:
Boneshaker (2009)


Parin tuommoisen välipalakirjoituksen jälkeen palaamme jälleen kirjoitetun sanan pariin. Tällä kertaa lukulistalle seuloutui zombeilla, hulluilla tiedemiehillä ja ilmarosvoilla väritettyä steampunkia.

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, ja Seattlen keskusta on elinkelvottomana suljettu muurien taakse. Maaperän alemmista kerroksista vapautui ilmaan myrkyllistä kaasua, kun Leviticus Blue testasi mahtavaa porakonettaan kaupungin alla. Kaasun hengittäminen tappaa, mutta monet nousevat hiukan myöhemmin uudestaan verenhimoisina elävinä kuolleina. Itse tohtori Blue katosi jälkiä jättämättä heti katastrofin jälkeen.

Kaasun purkautuminen maan pinnalle ei ole lakannut vielä kuudessatoista vuodessa, ja muurien sisään suljettu alue täyttyy vähitellen kuin kylpyamme vedellä. Leviticuksen vaimo Briar ja poika Zeke elelevät muurin ulkopuolelle jääneissä köyhtyneissä slummeissa. Yhtenä päivänä Zeke karkaa muurien sisään ilmeisesti selvittämään historiaansa, ja Biar lähtee perään uhkarohkealle pelastusretkelle. Kaasun täyttämällä alueella sankarimme tapaavat tahoillaan mätänevien ruumiiden lisäksi selviytyjiä, jotka elävät miten taitavat kaiken sen kauhun keskellä.

Teos sijoittuu siis sisällissodan aikaan. Siitä huolimatta sotaa ei paljon nähdä. Se tapahtuu jossain kaukana idässä; välillä kuullaan uutisia tai toivotaan sen loppumista, mutta Seattlen päivittäiseen elämään sillä ei juurikaan ole vaikutusta. Sota-ajan käsittely tuo jotenkin mieleen Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat, jossa sotiminen tapahtuu jossain taustalla vaikuttamatta juurikaan päähenkilöiden elämään tai motiiveihin (vaikka siinähän Clintti kyllä joutuu sotaleirille vangiksi yms.). Vähän kuin tässäkin siis.

Boneshaker on kovin juonivetoinen teos. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Ensinnä ne hyvät. Ympäristö ja maisemat - koko konsepti - on kivasti kehitelty. Teos rullailee suurimmaksi osaksi ihan mukavalla vauhdilla, siinä on sopivasti suvantokohtia toiminnan välissä. Kuvailu on sellaista, että välillä meinaa tulla hengenahdistusta itsellekin, kun henkilöt yrittävät vimmalla kiskoa ilmaa sisäänsä kaasunaamareiden vääjäämättä tukkeutuvien filttereiden läpi.

Juoneen on upotettu useampia koukkuja, joiden tarkoitus on vetää lukijaa kohti kliimaksia. Kysymykset ovat sen verran kiehtovia, että kyllä ne ainakin minut vetivät mukaansa, vaikka vastaukset niihin olivatkin ehkä sitten hieman lässähtäviä. Ilmaan jää vielä muutama arvoitus, jotka jäivät tietämättömyyden hunnun taa piiloon. Ehkä niihin tulee selvyyttä jatko-osissa, joita siis on jo useita.

Toisaalta juonivetoisuus toteutuu aika lailla henkilöiden kustannuksella. Päähenkilöt Briar ja Zeke jäävät melko laimeiksi hahmoiksi. He ovat zombimaassa kuin laivat tuuliajolla. Heitä heitellään suuntaan jos toiseenkin muiden hahmojen ja vastaan tulevien tapahtumien virratessa heidän ylitseen, eikä heillä itsellään ole juurikaan omaa kontrollia seikkailujensa etenemisestä.

Äidin ja pojan suhteen kuvaamisesta kuitenkin pidin. Vaikka he ovat etääntyneitä toisistaan, ei ole mitään, mitä äiti ei tekisi poikansa vuoksi (esimerkiksi uhmaisi zombeja ja myrkyllistä kaasua suljetulla alueella pelastaakseen jälkeläisensä). Zeke taas on suurimmaksi osaksi vähän kliseinen teinipoika, mutta loppua kohden kyllä rakkautta äitiä kohtaan löytyy. Salaisuudet ja perhehistorian aiheuttamat vaikeudet antavat tälle parille sen olennaisen luonteen.

Monet sivuhahmoista ovat kiehtovia. Ilmarosvoista nousee esiin useita erikoisia persoonallisuuksia, samoin muurin sisäpuolta asuttavien joukosta. Vanhentunut intiaaniprinsessa Angeline, valtavankokoinen ilmalaivan kapteeni Andan Cly, yksikätinen baarin pitäjä Lucy O'Gunning, hirmuisessa haarniskassa kaupungin alaisia luolia koluava Jeremiah Swakhammer - mieleen jäävien lista on pitkä.

Teksti seuraa vuoron perään Briarin ja Zeken seikkailuja omissa luvuissaan. Luvun keskushahmo selviää pikkukuvasesta, joka on printattu luvun alkuun: Zeke-luvuilla se on myrskylyhty ja Briar-luvuilla silmälääkärin kakkulat. Muutenkin teoksessa kiinnittää ainakin alkuun huomiota sen visuaaliseen puoleen; teksti on nimittäin printattu rusehtavalla musteella lämpimän sävyiselle paperille pikimustan ja vitivalkoisen yhdistelmän sijaan. Siihen kyllä tottuu nopeasti, mutta sinänsä se on hauska yksityiskohta ja tuo kirjaan oikeanlaista tunnelmaa.

Priestin kirjoitustyyli on kuvailevaa ja hakee vanhahtavaa henkeä. Teksti ei aina vetänyt ainakaan minua mukaansa niin kuin sen olisi pitänyt; jotenkin kirjoitustyyli oli hiukan etäännyttävä. Kuvailu on paikoin liian hidasta ja päähenkilöiden ajatukset ylianalysoivia. En osannut jännittää tai pelätä, kun tapahtumien kuvailu ei vienyt minua mukanaan kuin kaarnalaivaa myrskyssä. Aina en edes ollut täysin selvillä siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Jotenkin selitykset olivat vaikeita seurata. Dialogia on kohtuullisesti mukana ainakin paikoin, mutta sekään ei tunnu olevan Priestin vahvuuksia. Vanhahtavuus on hiukan väkinäistä.

Halusin pitää tästä, mutta aivan maaliin ei osunut. Loppuajatuksena oli ihan kiva, OK, siinähän se meni, mutta en ainakaan heti aio jatkaa jatko-osiin. En välittänyt hahmoista tarpeeksi jännittääkseni heidän puolestaan. Välillä tylsistyin kirjoitustyyliin. Toisaalta ihastuin sivuhahmoihin ja maailmaan. Vaihtoehtohistoriallinen zombiseikkailu meni ihan kohtuullisen mukavasti ajanviihteenä, mutta ei jättänyt paljoakaan jälkeensä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti