Charlaine Harris:
Deadlocked
(2012)
Deadlocked
on Sookie Stackhouse -sarjan kahdestoista osa (jos novellikokoelmia
ei lasketa) ja jatkaa samalla tutulla vampyyrien, ihmissusien,
muodonmuuttajien ja keijujen kansoittamalla tiellä. Aiemmat osat
käsitelty aiemmin. Tässä seuraa pakosti spoilereita sarjaan, joten
älä lue, jos olet vielä alkuosissa menossa!
Telepaatti-Sookien
ja viikinkivampyyri-Ericin suhde saa kolauksen,
kun Sookie yllättää Ericin imemästä toista naista kuiviin.
Hetken päästä tilanne luisuu allikkoon, kun samainen nainen löytyy
ruumiina Ericin pihalta. Poliisietsintä murhaajan löytämiseksi
alkaa, ja talon vampyyrit ovat tietysti ylimpinä epäiltyjen
listalla.
Lisävivahteeksi
juoneen sotketaan yliluonnollisen maustehyllyn sisältöä
kahmalokaupalla. Ericiä painostaa tekijänsä naittamissopimus
Oklahoman kuningattaren kanssa: valitako vampyyriura vai kuolevainen
sydänkäpy? Vamppikuningas Felipe hengittää paikallisten
vampyyrien niskaan tahtoen selvyyttä vasallinsa kohtaloon.
Keijumainen isoisoisä käväisee kaupungissa, ja muutkin
keijusukulaiset aiheuttavat päänvaivaa tahoillaan.
Ihmissusilaumassakin kuohuu kuin papupadassa.
Juoni
koostuu siis monista erillisistä langoista.
Tuntuu, että Harris yrittää niitä loppua kohden solmia yhteen,
mutta ei aivan siinä onnistu. Menee yltiömonimutkaiseksi ja
kummallisen tylsäksi. Kirjasarja alkoi viihdyttävänä ja menevänä,
mutta nyt siitä alkaa kyllä jo mennä maku.
Välillä
kertoja-Sookie keskittyy ylettömän pitkiä aikoja aivan
tyhjänpäiväisiin asioihin kuten ruoan laittamiseen tai
verolomakkeiden täyttämiseen. Jossain vaiheessa sarjaa vielä
pystyi arvaamaan, että kun tällaisesta turinoidaan erityisellä
tarkkuudella, kohta tapahtuu jotain. Esimerkiksi: Sookie kertoo
menevänsä kirjastoon sitä ja tätä lainaamaan; Sookien kimppuun
siis hyökätään kirjastossa. Juoni etenee. Nyt: Sookie ajaa
autolla ja käy kaupassa ja ostaa sitä sun tätä, mutta mitään ei
tapahdu. Ei niin mitään.
Ainut,
mikä auttaa selviämään tällaisten kohtausten (vai ovatko ne
varsinaiset juonta edistävät tapahtumat niitä kohtauksia tässä
tavallisen elämän meressä?) yli, on Harrisin vetävä
kirjoitustyyli. Tuo ei siis nyt tarkoita, että se olisi hyvää,
vaan sitä, että se on helppoa. Sitä lukee nopeasti ja suunnilleen
puolella ajatuksella, ja hyvin pysyy mukana.
Jos
on lukenut sarjaa tänne asti,
alkaa tuntea melkein pakkoa päästä loppuunkin. Se onkin ainut syy
tarttua tähän kirjaan. Murhamysteeri on suurimman osan aikaa vain
jossain taka-alalla ja kaikki seksikin näyttää unohtuneen jonnekin
matkan varrelle. Keskittyminen Sookien jokapäiväiseen arkeen ei
riitä tekemään teoksesta itsenäistä ja itsessään
mielenkiintoista.
Sookien
angstaaminen suhteestaan Ericiin on usein melkoisen lapsellista. Aina
pitäisi nainen laittaa etusijalle ohi työn, vaikka alusta alkaen on
ollut selvää, millainen mies (vampyyri) on kyseessä. Eric ei ole
romantikko, vaan luonteeltaan ennemmin käytännöllinen; seikka,
joka muistaakseni oli juuri se vetävä puoli hänessä (tietysti
toimivan seksin lisäksi: vaan sekään ei näytä nyt toimivan).
Sookie valittaa, kuinka Eric ei ole valmis tekemään kaikkea hänen
eteensä, mutta eipä hänkään näytä olevan valmis jättämään
kaikkea muuta Ericin vuoksi.
Suhteiden
kehittyminen tässä kirjassa ei ole minun mieleeni. Olen alusta
alkaen pitänyt Ericistä, mutta Deadlockedissa
hänkään ei oikein ole oma sukkela ja itsevarma itsensä. Ja sitten
vielä lopussa annettu vihje seuraavaan osaan... Jos mennään siihen
suuntaan kuin vähän vihjailtiin, niin onpas tylsä ratkaisu. Eikö
voinut pysyä vain ystävinä?
Lopun
makua on siis havaittavissa.
Monet aiemmin tutuiksi tulleet hahmot esiintyvät vain sen takia,
että lukija voisi muistella vanhoja. Sama koskee monia aiempia
tapahtumia, jotka mainitaan. Vanhan kertaus vie turhaan tilaa
uudelta.
Onneksi
loppu on ymmärtääkseni luvassa seuraavan osan myötä; sarjan
olisi voinut päättää päiviltä jo pari osaa aiemminkin. Sookien
maailma on muuttunut kiehtovista seksiä tihkuvista
vampyyrimysteereistä samaa jankkaavaksi yliluonnolliseksi
saippuaoopperaksi. Plussana voi sanoa vain sen, että nämä ovat
niin kevyitä luettavia, että ei näiden kanssa paljoa aikaa hukkaan
heitä.
Toki
aion sen viimeisenkin sitten lukaista, kun olen kerran tänne asti
selvinnyt. En vain enää odota siltä mitään sen enempää kuin
loppua: eipähän tarvitse enää sen jälkeen sitten näitä kantaa
kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti