Richard Kadrey:
Devil Said Bang (2012)
Antisankari James
Stark tekee comebackin aseet räiskyen Sandman Slim -sarjan
neljännessä osassa. Tiedossa lisää kieli poskessa vedettyä
toimintaa suoraan Helvetistä. Kolme edellistä käsittelin jo aiemmin.
Kirjan
alussa Stark on jumissa Helvetissä.
Sieltä pitäisi tietysti päästä pois, mieluiten elävänä.
Alamaailman yhteiskunta on vain melkoisen petollista, ja
jokaisesta virheestä rangaistaan. No, ei varmaan ole kenellekään
suuri yllätys, että maan päälle sitten jossain vaiheessa
päästään, ja siellä tietysti kasautuu uusia ongelmia heti
niskaan. Vanhat tutut ovat edelleen mukana, mm. Kasabian ja Candy.
Heikointa teoksessa on juonen jäsentely. Suunnilleen puolet kirjasta
ollaan Helvetissä ennen kuin maan päällistä elämää edes
nähdään. Kahtia jakautunut rakenne ei toimi, varsinkaan kun
ensimmäinen puolikas on selvästi toista heikompi. Se on jopa – ja
tätä en olisi uskonut Sandman Slimistä sanovani – tylsä,
ainakin paikoittain.
Helvetin sisäinen politiikka ei ole kiinnostavaa. Demoneista ja
muista ei muodostu kiinnostavia hahmoja (paitsi ehkä esi-isä Wild
Billistä), eikä niitä edes juuri erota toisistaan. Niillä ei ole
lihaa luiden ympärillä, eikä aina välttämättä kai
luitakaan, demoneita kun ovat. Starkin yksinäiset jorinat eivät
pelasta alkuosiota: hänkään ei ole niin kovassa vedossa kuin
yleensä. Liikaa angstaamista ja itsesääliä.
Vauhti kiihtyy loppupuoliskossa. Kun päästään ennestään
tuttujen hahmojen pariin, mielenkiintokin kasvaa. Muu maailma ja
erityisesti muut ihmiset eivät enää ole vain rekvisiittaa,
pakollista tavaraa juonen eteenpäin viemiseksi, vaan hahmoja, joilla
on omat persoonallisuutensa. Myös Stark itse on enemmän sitä, mitä
ainakin minä häneltä odotan, eli aseet paukkuen ilman suunnitelmia
surrealistisen pop-kulttuurilla turboahdetun maailman läpi
hurjasteleva kelmi.
Muuten
tältä neljänneltä osalta voi odottaa samaa kuin kolmelta
edelliseltä.
Uskonnollisten oppien rienaus jatkuu edelleen, hahmot ja erityisesti
Stark ovat yhä töykeitä ja väkivaltaistakin väkivaltaisempia,
syvällistä moraalia tai merkitystä ei löydy, eikä mikään ole
pyhää. Kadreyn teksti on yhä vieläkin surrealistisen absurdin
hykerryttävää, välillä hän poikkeaa kielikuvissaan
ihmeellisille aasinsilloille, mutta ei koskaan liian pitkäksi aikaa.
Loppuosa pelastaa heikomman alkupuoliskon, mutta ei millään muotoa
kisko sitä kuitenkaan kolmen ensimmäisen kirjan tasolle. Niiden
räjähtävä yllätyksellisyys on nukahtanut tähän osaan
tultaessa, toivottavasti herää seuraavassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti