tiistai 5. maaliskuuta 2013

Devil Said Bang: Helvetin politiikkaa

Richard Kadrey:
Devil Said Bang (2012) 

Antisankari James Stark tekee comebackin aseet räiskyen Sandman Slim -sarjan neljännessä osassa. Tiedossa lisää kieli poskessa vedettyä toimintaa suoraan Helvetistä. Kolme edellistä käsittelin jo aiemmin.

Kirjan alussa Stark on jumissa Helvetissä. Sieltä pitäisi tietysti päästä pois, mieluiten elävänä. Alamaailman yhteiskunta on vain melkoisen petollista, ja jokaisesta virheestä rangaistaan. No, ei varmaan ole kenellekään suuri yllätys, että maan päälle sitten jossain vaiheessa päästään, ja siellä tietysti kasautuu uusia ongelmia heti niskaan. Vanhat tutut ovat edelleen mukana, mm. Kasabian ja Candy.

Heikointa teoksessa on juonen jäsentely. Suunnilleen puolet kirjasta ollaan Helvetissä ennen kuin maan päällistä elämää edes nähdään. Kahtia jakautunut rakenne ei toimi, varsinkaan kun ensimmäinen puolikas on selvästi toista heikompi. Se on jopa – ja tätä en olisi uskonut Sandman Slimistä sanovani – tylsä, ainakin paikoittain.

Helvetin sisäinen politiikka ei ole kiinnostavaa. Demoneista ja muista ei muodostu kiinnostavia hahmoja (paitsi ehkä esi-isä Wild Billistä), eikä niitä edes juuri erota toisistaan. Niillä ei ole lihaa luiden ympärillä, eikä aina välttämättä kai luitakaan, demoneita kun ovat. Starkin yksinäiset jorinat eivät pelasta alkuosiota: hänkään ei ole niin kovassa vedossa kuin yleensä. Liikaa angstaamista ja itsesääliä.

Vauhti kiihtyy loppupuoliskossa. Kun päästään ennestään tuttujen hahmojen pariin, mielenkiintokin kasvaa. Muu maailma ja erityisesti muut ihmiset eivät enää ole vain rekvisiittaa, pakollista tavaraa juonen eteenpäin viemiseksi, vaan hahmoja, joilla on omat persoonallisuutensa. Myös Stark itse on enemmän sitä, mitä ainakin minä häneltä odotan, eli aseet paukkuen ilman suunnitelmia surrealistisen pop-kulttuurilla turboahdetun maailman läpi hurjasteleva kelmi.

Muuten tältä neljänneltä osalta voi odottaa samaa kuin kolmelta edelliseltä. Uskonnollisten oppien rienaus jatkuu edelleen, hahmot ja erityisesti Stark ovat yhä töykeitä ja väkivaltaistakin väkivaltaisempia, syvällistä moraalia tai merkitystä ei löydy, eikä mikään ole pyhää. Kadreyn teksti on yhä vieläkin surrealistisen absurdin hykerryttävää, välillä hän poikkeaa kielikuvissaan ihmeellisille aasinsilloille, mutta ei koskaan liian pitkäksi aikaa.

Loppuosa pelastaa heikomman alkupuoliskon, mutta ei millään muotoa kisko sitä kuitenkaan kolmen ensimmäisen kirjan tasolle. Niiden räjähtävä yllätyksellisyys on nukahtanut tähän osaan tultaessa, toivottavasti herää seuraavassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti