Kadonnut Pariisi: Kadotettua onnea etsimässä

Markus Nummi:

        Kadonnut Pariisi (1994, Otava)

Kadonnut Pariisi kertoo – yllättäen – kadonneesta Pariisista. Lennokas idea, joka sai ainakin minut pohtimaan kaikenlaista.

Pariisin huomataan kadonneen, puf vaan. Kukaan ei tiedä mitä sille on tapahtunut. Turistimuistot matkareissuilta romanttiseen Pariisiin paljastuvat tekaistuiksi, kaupunkitaustat uutisfilmeissä väärennetyiksi. Onko kyseessä ranskalaisten järjestämä mieletön harhautusoperaatio, jolla onnistuttiin huijaamaan koko maailmaa uskomaan hajautetun kaupungin vielä olevan paikoillaan? Vai onko tapahtunut jokin suuri mullistus? Vai mitä ihmettä?

Erilaiset retkikunnat etsivät Pariisia joka paikasta mitä erilaisimmin metodein. Mysteeri yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jotkut löytävät rakkauden Pariisista, vaikka sitä ei enää ole, toiset ystäviä, tovereita, samanhenkisiä ihmisiä.

Risteäviä tarinalinjoja on teoksessa useita. On nuoren rakkauden kuvaus Helsingissä: Elinaa ja Johannesta yhdistää Ranskan historiaa käsittelevän näyttelyn pystyttäminen. On Elinan isä Heikki Peltomaa, eläkkeellä oleva historian lehtori, jolla on omat teoriansa Pariisin kohtalosta. On Heikin ystävä Laila, maantiedon ja biologian opettaja, joka näkee Pariisin taivaalla. On erilaisia tutkimusretkikuntia; niistä keskeisimmäksi nousee televisiodokumenttia kuvaava ryhmä, joka paljastaa lopulta jotain yllättävää Pariisin historiasta.

Mysteeriä lähestytään siis monelta suunnalta. Minun makuuni hiukan liiankin monelta: kokonaisuus jää pikkuisen sekavaksi. Kaikkien hahmojen ja heidän tarinoidensa merkitystä en oikein ymmärtänyt. Toisaalta tärkeintä eivät kuitenkaan tunnu olevan hahmot ja heidän elämänsä, vaan pohdinta ja erilaisilla mieltä kiihottavilla ajatuksilla leikittely.

Teoksessa pyöritellään historiankirjoituksen uskottavuutta rankasti. Usko painettuun sanaan, valokuvaan ja vanhoihin asiakirjoihin elää meissä horjumattomana, vaikka trikkikuvaus tai fiktion kirjoitus eivät ole mitään aivan tuoreita keksintöjä. Jos joku uskottavaksi kuviteltu taho sanoo meille, että Pariisi on olemassa, me uskomme.

Teoksessa kolutaan pölyisiä arkistoja, joissa historia on tehty todeksi. Hävittämällä joitain tärkeitä papereita, korvaamalla jotain muuta toisella, ehkä lisäämällä johonkin väliin joku lappunen saadaan maailman menneisyys näyttämään aivan uudenlaiselta. Teoksen teemoista historiankirjoitusta tärkeämmäksi minulle nousi kuitenkin itse Pariisi ja sen merkitys eri ihmisille.

Ei liene sattumaa, että kaikista maailman kaupungeista kadonnut on juuri Pariisi, joka on vain kahden kirjaimen päässä paratiisista (meinasin kirjoittaa, että parasiitista). Siihen johdattaa jo kansikuvakin: vähäpukeiset mies ja nainen pakenevat loittonevasta kaupungista, jossa punainen käärme on kietoutunut Eiffel-tornin ympärille. Jopa sitä lukemattomallekin tulee mieleen myös Miltonin Kadotettu paratiisi.

Pariisi, tuo kadonnut, ikuisesti menetetty paratiisi, kiihottaa ihmisen mielikuvitusta, unelmia, toivoa. Pelkkä mahdollisuus sen olemassaolosta antaa sisältöä omaan harmaaseen elämään. Pariisi on toki ikoninen kaupunki myös itsessään, ilman niitä kahta ylimääräistä kirjaintakin. Rakkauden ja romantiikan pääkaupunki ainakin elokuvissa; runouden, taiteen, kauneuden keskus historiallisesti. Ehkä kadonnut Pariisi edustaakin jonkinlaista ideamaailmaa, jotain tavoiteltavaa, sellaista romantiikan aikaista ajatusta jostain korkeammasta todellisuudesta, jonne taiteilijoilla, rakastuneilla ja hulluilla on hetkellinen viisumi, mutta kenelläkään ei kansalaisoikeuksia (paitsi ehkä niillä hulluilla).

Pariisi saatetaan löytää teoksessa hetkellisesti, tai ehkä joku palanen siitä, mutta omakseen omistamista, pitämistä, loppuelämää varten kukaan ei sitä saa. Se pakenee tutkijoita ja määritelmiä. Ehkä sitä ei koskaan ole ollut olemassakaan muualla kuin ajatuksissamme. Ehkä se ei ole fyysinen paikka, kartalle merkittävä piste, vaan olotila, ajatus, tunne.

Kadonnut Pariisi on outo kirja, joka kompastelee liian monien tarinalinjojensa kanssa, mutta pitää siitä huolimatta otteessaan ja herättää ajatuksia. Minä tykkäsin, mutta en aivan rakastunut.

Moon Over Soho: Ei jäänyt soimaan minun päähäni

Ben Aaronovitch:

       Moon Over Soho (2011)

Kirja jatkaa siitä, mihin Rivers of London jäi. Luvassa lisää velhopoliisin seikkailuja Lontoon kaduilla, tällä kertaa jazzin säestyksellä.

Poliisikonstaapeli Peter Grant jatkaa velhouden alkeiden opiskelua ylikomisarionsa ohjauksessa. Sattumalta hän törmää mystisesti kuolleiden jazz-muusikoiden tapaukseen, kun kuulee eräästä ruumishuoneelle kannetusta raadosta vestigian, eräänlaisen taikuuden jättämän kaiun. Se viittaa siihen, että kuolema ei ollut luonnollinen. Pian tilastoista löytyy valtava määrä muitakin heti keikan jälkeen kuolleita muusikoita, eikä kaava voi olla vain sattumaa. Jazz-vampyyrejako on liikkeellä vai mitä? Ruumishuone täyttyy myös muulla tavalla kuolleista asukkaista; miehistä, joilta on purtu sukuelimet pois. Yögh.

Naisrintamalta löytyy uusi tulokas: jazzin ystävä Simone, jonka kanssa Peter alkaa viettää yhä enemmän aikaa. Vanha poliisipari Lesley May (joka edelleen kärsii ykkösosan jäljiltä) melkein unohtuu, paitsi silloin kun olisi jotain tylsää arkistointipuuhaa. Thamesin jokihaaranymfi Beverley Brookia ei tavata millään tapaa. Edellisen osan kuviot siis tuntuvat jäävän jonkinlaiseen kummalliseen limboon uuden naisen myötä. Mainitaan ohimennen, mutta ei setvitä.

Kakkososien pyhän perinteen mukaisesti teokseen on saatu upotettua myös vilauksia päähenkilöiden taustoihin. Ylikomisario Nightingalen historiaa valotetaan hiukan; erityisesti sitä, miksi hän on viimeinen elossa oleva virallinen velho. Myös mysteeripalvelija Mollyn tarinaa avataan. Grantin perhettä tavataan, ja hänen isänsä jazz-historiaa selvitetään.

Minulla kesti melkoisen kauan päästä tähän kunnolla kiinni. Ärsytti liiallinen selittelevyys. Joitain asioita väännettiin kärkipihtien avulla rautalangasta, ja välillä mentiin ihan turhille historiallisille sivuraiteille kerronnassa. Toki se taitaa kuulua kertoja-Grantin mielenlaatuun, mutta ei auta. Minä tylsistyin.

Tähän varmaankin vaikutti myös se, että en ole mikään kovin suuri jazz-fani. Ykkösosan informaatiosisältö keskittyi paljolti Lontooseen kaupunkina, ja minä viihdyin mainiosti. Kerronnan sekaan muilutettu fakta oli kiinnostavaa, eikä se siksi ärsyttänyt. Moon Over Sohon tietopätkien fokuksena oli enemmänkin jazz ja muusikot, enkä minä niistä oikein jaksanut innostua. Vaikka musiikkia kuuntelenkin, ei minua varsinaisesti kiinnosta muusikoiden elämiin tai joihinkin levytyksiin liittyvät nippelitiedot. Kirja oli paikoin melkoista musajäbän egopullistelua.

Juonikaan ei oikein vetänyt niin hyvin kuin ykkösosassa. Syyllisen tiesin jo melkein ensi tapaamisella, minkä jälkeen vain ärsytti Grantin puusilmäisyys. Loppuratkaisu tuli hiukan yllättäen ja jäi auttamattoman keskeneräiseksi. Vähän alettiin viritellä sarjalle jotain Moriarty-tyyppistä arkkivihollisjuttua, mutta sitä ei kuitenkaan viety tarpeeksi pitkälle, jotta se toimisi tämän yksittäisen teoksen sisäisen rakenteen kannalta hyvin. Ehkä siitä saadaan myöhemmissä osissa enemmän ja paremmin tavaraa irti.

Simone-kuviokin ärsytti. Peter viettää aivan liian suuren osan ajastaan naisensa vuoteessa (tai katolla tai sohvalla tai missä vaan nyt sattuu olemaan sopiva paikka) ja unohtaa kaikenlaisen poliisityön. Muutenkin poliisit jäävät vähäisempään osaan kuin ykkösessä, mikä on harmi, koska se oli mielestäni ykkösen ehdottomia vahvuuksia. Nyt ollaan enemmän marginaalissa, ei virallisen toimijan ytimessä.

Ei tämä silti sentään huono ollut. Niin paljon kuin päähenkilö välillä ärsyttääkin, on hänessä kosolti myös piirteitä, joista pidän. Peter omaa tieteellisen mielenlaadun ja suhtautuu taikuuteen ja sen opiskeluun tieteellisen empiirisesti, mikä on mukavaa vaihtelua monelle muulle fantasiahötölle. Lisäksi sitä on hauska seurata. Samoin hänen kerrontansa osuu välillä sarkasmillaan mukavasti kohteeseensa. Kuiva tumma huumori on suorastaan rakastettavaa brittiläisen komedian ystävälle (eli minulle). Hahmo tuntuu elävältä, nuorelta ja oikealta. Hänen kokemuksensa rasismista ja brittiläisestä kulttuurista ylipäätään vaikuttavat uskottavilta.

Vilaukset taikuuteen ja hahmojen historiaan olivat kiehtovia. Taikuuden jättämät kaiut tai jäljet kohteisiinsa ovat jännittävä yksityiskohta kirjan esittelemässä maailmassa. Yritykset yhdistää taikuutta ja tiedettä ovat aina mielenkiintoisia.

Kun vihdoin olin saanut hampaillani kunnon otteen kirjasta, alkoi se viedä mukanaan kuin Imatran koski. Kosken laskutusta piti vain odottaa hiukan pidempään kuin ykkösosan kanssa, mutta kyllä tähänkin sitten lopulta upposi aika mukavasti. Siitä pitivät huolen huumori, jotkut sivuhahmot ja ajoittain myös päähenkilö, ei niinkään juonenkuljetus. Kuitenkin pitää sanoa, että vaikka tavoitteena oli laulaa ylistyslaulua jazz-musiikille, ei tämä minun päässäni missään vaiheessa päässyt soimaan kunnolla niin kuin hyvän romaanin pitäisi. Lopputulos jäi vähän puisevaksi, ihan kivaksi, mutta jazzille ominaista improvisoivaa ilottelua en kuullut.

Yökappaleita: Suositellaan nautittavaksi kynttilänvalossa yötuulen vinkuessa ulkona

E. T. A. Hoffmann:

     Yökappaleita (suom. Markku Mannila 2011, Teos)

     alkuteos: Nachtstücke 1-2 (1816 & 1817)

Tarinakokoelman kahdeksassa aikuisten taidesadussa kohdataan muun muassa eläviä nukkeja, harhanäkyjä, hulluutta sekä paholaisen houkutuksia tuulen ulvoessa ja kuun valaistessa maailmaa kalpealla valollaan. Romantiikan ajan kirjailijan tuotanto on innoittanut monia myöhempiä fantasia- ja kauhukirjailijoita.

Hoffmannin kertomuksissa vieraillaan tutun todellisuuden ja mystisen tuntemattoman rajoilla. Nukuttaja aloittaa kokoelman ensimmäisen osan: siinä lapsuuden kauhukuvat pelottavasta nukkumatista sekoittuvat julmalla tavalla nuoren miehen elämään hänen rakastuessaan ikkunassa nähtyyn naiseen. Ignaz Denner kertoo köyhästä mutta hurskaasta metsänvartijasta, jolle maallisia houkutuksia tarjoaa vieraileva kauppamatkustaja. Jesuiittakirkko on tarina maalarista ja ihanteen tavoittelusta. Sanctus kuvaa sanojen voimaa kirota ja toisaalta myös parantaa.

Toisen osan ensimmäinen tarina Autio talo kertoo erikoisesta magneettisesta yhteydestä nuoren miehen ja autioksi oletetun talon ikkunassa nähdyn naisen välillä. Majoraatti kuvaa veljesten välisiä riitoja ja vihan periytymistä kummituksille asti. Pyhä lupaus on hunnutetun, raskaana olevan naisen traaginen tarina. Kivinen sydän on kertomus riehakkaista pippaloista, joissa vanha hovineuvos elää uudelleen nuoruuttaan.

Lisäksi kansien väliin mahtuu Veli-Matti Saarisen kirjoittama mainio esipuhe, joka valottaa Hoffmannin elämää ja kirjallista merkitystä kiinnostavasti.

Kokoelman alkupuolisko oli minusta vahvempi, loppuosan tarinat eivät olleet kaikki idealtaan aivan niin kirkkaita. Toisaalta viimeisen kertomuksen riehakkaasta juhlatunnelmasta ja myös sen lohdullisesta sanomasta pidin. Se oli todellakin iloisen erilainen moniin muihin verrattuna; juuri sitä, mitä synkkyyteen vaipunut lukija siinä vaiheessa kaipasi.

Kertomuksista välittyy hienosti erikoinen tunnelma. Paikkojen ja omalaatuisten hahmojen (fyysisten piirteiden) kuvaamisessa Hoffmann tuntuu olevan oikea mestari. Vaikka ihan jokaisessa kertomuksessa ei lopulta olekaan mitään, mitä ei voisi järjellä selittää, jää niistä kuitenkin outo olo. Sellainen, että tuntee todellisuuden olevan vain hento kuori, jonka alla piilee tuntematon, vieras, outo, selittämätön.

Usein se outo on meissä itsessämme. Hulluuden partaalla sinnittelevät ja sinne vierähtävät hahmot kuvittelevat mitä kammottavampia kauhukuvia luoden oman maailmansa, jossa tuttukin saattaa saada selittämättömiä piirteitä. Herkän mielen tai taiteilijan kyky nähdä enemmän kuin muut on romanttinen ajatus, se luo mystistä taiteilijamyyttiä.

Hoffmannin ote on usein railakkaan epäluotettava. Kertojia ja sisäkkäisiä tarinoita saattaa olla useita, eikä kenenkään versioon tapahtumista voi välttämättä täysin luottaa. Monesti kertoja osoittaa sanansa suoraan lukijalle saaden näin kaiken tuntumaan todemmalta, aivan kuin lukija kuulisi juttua tositapahtumista hyvältä ystävältään. Saatuaan lukijan näin uskomaan uskomattomaan Hoffmann seuraavassa hetkessä lyökin koko jutun ranttaliksi, ja illuusio rikkoutuu.

Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet sitäkin pidempiä – usein jopa useiden sivujen mittaisia – ei teosta ollut minusta raskasta lukea. Hoffmannin kielenkäyttö on niin elävää, rönsyilevää ja tarinankertojamaista, että sitä lukee kuin, no, hyvää tarinaa. Suurensuuri kiitos tästä kuuluu tietysti myös onnistuneelle suomennokselle.

Rönsyilevän romanttinen tyyli näkyy myös tarinoiden tapahtumissa ja paikoissa. Samaan kertomukseen saattaa mahtua salattuja aarteita, mystisiä kuolemia, murhia, kostoa, kiellettyä rakkautta, sukuriitoja, kummittelua sekä karmeita petoksia. Tapahtumapaikkana on tietysti jokin vanha linna, osittain jo raunioina, ja sen ympärillä siintävä synkkä metsä. Joissain tarinoissa erikoisia hahmoja ja kierteisiä juonenkäänteitä alkoi olla jo niin paljon, että ne uivat päässä ristiin ja rastiin.

Kertomukset ovat selvää jatkumoa vanhalle tarustolle. Esimerkiksi Nukuttajassa voi nähdä selviä yhteyksiä kreikkalaiseen mytologiaan, erityisesti Pygmalioniin, mutta toisaalta myös Narkissokseen. Hoffmann on linkki antiikin tarustojen ja modernimman fantasiakauhun välimaastossa.

Monessa tarinassa nainen edustaa mystistä ja yöllistä. Nainen on suoremmassa yhteydessä pyhään tai yliluonnolliseen, hänen suhteensa siihen on vaistomaisen viaton kuin lapsella. Naisella on herkempi kokemus tuntemattomasta ja ehkä sen takia myös taipumusta mielen järkkymiseen. Välillä nainen edustaa ihannetta, mystistä kaunotarta, jonka valossa mies voi peilata itseään. Nainen on Hoffmannin tarinoissa epärationaalinen, tuntematon olento; jotakin vierasta, jota ei voi koskaan täysin saavuttaa.

Toisaalta useimmiten nainen kuvataan objektin lailla. Hän on rakastumisen kohde; kaunotar, johon voi hullaantua, tai sitten hänen tehtävänsä on muusan tavoin innoittaa miestä suuriin tekoihin; taisteluihin, taiteeseen tai johonkin muuhun vastaavaan. Kovin tuntuu olevan miehinen tämä tekijöiden maailma Hoffmannilla. Eikä tekijäksi kelpaa mikä tahansa mies: hänellä täytyy olla taiteilijan luonne ja siis kyky katsoa maailma eri tavoin kuin muut.

Haaveilijahahmojen, taiteilijoiden ja naisten lisäksi Hoffmann on sekoittanut tarinoihinsa myös selvästi rationaalisia ääniä: hahmoja, jotka ovat proosallisesti kiinni fyysisessä todellisuudessaan. Heillä ei ole kykyä ymmärtää elämää suurempia asioita. Heidän elämänsä on tasaisen porvarillista olematta valtavan onnellista tai valtavan onnetonta. He pitävät taiteellisten sielujen näkemää maailmaa vain haihatuksena, ohimenevänä unikuvana, josta pääsee eroon keskittymällä tähän ja nyt.

Jos haluaa tutustua nykyfantasian juuriin, kannattaa tarttua Hoffmanniin. 1800-luvun alun maailma on erilainen kuin omamme, mutta se ei vähennä tarinoiden psykologista tehoa. Vaikka tiedämme maailmasta enemmän kuin silloin, emme luultavasti – toivottavasti – koskaan pysty selittämään kaikkea. Tuntemattoman, oudon ja yöllisen ei soisi ikinä katoavan mielikuvituksistamme; tai ainakaan niiden, jotka ovat valmiita ja halukkaita sen näkemään. Yöllinen, vieras maailma tuntuu olevan se, minkä Hoffmann itse näki katsellessaan ympärilleen. Yökappaleita saa toivomaan, että itsekin siihen pystyisi.

Angel Time: Ellottavaa käännytystä

Anne Rice:

Angel Time – Songs of the Seraphim 1 (2009, Chatto & Windus)

Anne Ricen kristillinen käännytysfantasia seikkailee nykyhetken ja keskiajan välillä.

Toby O'Dare on erehtymätön salamurhaaja. Mies, joka ei pysty enää uskomaan omaan pelastukseensa, tapaa enkelin. Tämä Malchiah-niminen siipiveikko palkkaa pojan omiin hommiinsa, palkkana tietysti sielu ja pelastus.

Jopina olisi sitten hommata rukoileville uskovaisille pelastusta. Erityisesti pelastusta tarvitaan 1200-luvun Englannissa, jossa pikkukaupungin juutalaisyhteisö on kauheiden syytösten edessä ja matkalla kohti tuhoa. Toby heittäytyy matkustavan munkin rooliin ja soluttautuu keskiaikaiseen yhteisöön.

Mikä ihme sai minut tarttumaan tähän? Myönnän, tiedän kyllä vastauksen. Mustanpuhuva kansi ja Anne Ricen nimi siinä. Ja kyllähän se esittelytekstikin jotenkin vetosi. Siitä on jo joitakin vuosia, kun luin Ricen vampyyrikirjoja, mutta muistin kyllä pitäneeni niiden mietiskelevän melankolisesta tunnelmasta. Tässä se melankolinen meditointi oli muuttunut kristillisen sanoman purnaamiseksi.

En ole mikään uskonnollinen ihminen, vaikka kirkkoon kuulunkin, ja uskonnot kiinnostavat tieteellisessä mielessä. Olen kai jotain agnostikon ja ateistin väliltä. Tämä evankeliumin julistus oli kyllä sitten jotain ihan liikaa. Se suorastaan tihkui ällöttävää kristillistä eetosta joka sanasta. Pelastus, lunastus, sieluni, oih! Oijoijoih!

Kun luen salamurhaajan minäkertomaa teosta, en odota jatkuvaa nillitystä uskosta ja pelastuksesta ja omista synneistä. Tuollainen itsesyytösten pesä ei sitten millään olisi voinut toimia vuosikausia onnistuneesti salamurhaajana, josta missään tietokannoissa ei ole edes kunnollista kuvaa. Sehän olisi jäänyt kiinni jo heti alkuunsa, kun olisi palvistunut rukoilemaan syntejään anteeksi uhrinsa eteen, tai näin ainakin luulen. Mitäs minä muka tietäisin, kun ei kummaltakaan alalta (siis salamurhaamisesta tai uskovaisuudesta) ole varsinaisesti omakohtaisia kokemuksia. Joka tapauksessa, odotin siis saavani jonkinlaisen kylmän tappokoneen, ainakin aluksi, mutta sainkin vollottavan itkupillin. Turha kai sanoakaan, että petyin pahemman kerran.

Ilman käännytystehtäväänsä kirja olisi saattanut olla kiinnostava. Ehkä. Tai no, olihan se juonikin loppujen lopuksi aika simppeli. Se, miten ongelmat keskiajan kyläyhteisössä ratkaistiin, oli jotenkin alkeellista. Eikä siinä mielessä kuin ”alkeellista, rakas Watson”, vaan siinä mielessä, että lapsellista.

Keskiaikainen Englanti oli se seikka, joka houkutteli minua esittelytekstissä. Aikamatkustusta! Nykyajan mies menneisyydessä! Ikävä vain, että kaikki historiallisen miljöön kuvaukset musertuivat auttamattomasti sen itsetutkiskelun alle. Se, mitä kuvauksesta jäi jäljelle, oli jotenkin luennoivaa enemmän kuin kertovaa. Kuinkahan monta kertaa tämä oppinut salamurhaajaminä laittoi tekstiin jotain sen tyylistä, että ”I had learned from my earlier reading...”? Joo, on se jo käynyt selväksi, että et ole yllättynyt keskiaikaisen ympäristön epähygieenisyydestä tai juutalaisten kohtelusta tai yhteiskunnan hierarkiasta tai siitä tai tuosta tai tästä. Pitääkö siitä joka kerta luennoida kuin kakaralle ja omaa etevyyttä ja lukeneisuutta korostaen?

Selittelevyys saa myöhemmin jonkinlaisen selityksen, kun paljastuu, että Toby on itse kirjoittanut kokemuksensa kirjaksi. Kyseessä ei siis ole joku sisäinen monologi, jolloin tuollainen selittely olisi vielä tökerömpää. Siihen asti olin tosissani ihmetellyt asiaa: kuka muka ajattelee noin? Ei kukaan.

Tekstissä ärsytti myös vanhahtavuuden tavoittelu. En tietysti ole mikään englannin kielen asiantuntija, joten en varsinaisesti voi sanoa, oliko kielessä mitään vikaa. Jotenkin en vain halua uskoa, että kukaan olisi oikeasti koskaan puhunut siten kuin Rice keskiaikaista dialogia kirjoittaa. Ihan okeihan se arkaainen tyyli on jossain kuvailevassa tekstissä, mutta että dialogissa? Ihan kuin tavalliset ihmiset olisivat ikinä puhuneet sellaisten koukeroiden ja monimutkaisuuksien kautta kuin tässä teoksessa. Pikkuasiatkin sanotaan miljoonalla sanalla. Tämä kritiikki ei siis varsinaisesti liity kieleen ja sanastoon (jonka asiantuntija en ole, kuten jo mainitsin), vaan enemmänkin siihen puhetyyliin. Arkaaista, koukeroista, ylevöitettyä. Tuskastuttavaa.

Ei tämä käännytysyritys minua saanut käännytettyä. Ärsyynnyin vain koko kirjaan, pelkällä sitkeydellä sain sen loppuun asti luettua. Juonelta on turha odottaa suurempia yllätyksiä, eikä tekstikään oikein vedä. Jos olet harras ristinuskovainen (mielellään katolilainen) ja hartaan kristillinen ihmisen syntisyyttä pohdiskeleva fantasia kiinnostaa, niin siitä vaan. Muille en kyllä suosittelisi.

Päiväpartio: Hämärä Moskova

Sergei Lukjanenko & Vladimir Vasiljev:

       Päiväpartio (2013, Into, suom. Arto Konttinen)

       alkuteos: Dnevnoi Dozor (1999)

Ensimmäinen karkutiellä arvostelemani teos oli Yöpartio, venäläisen urbaanin fantasian menestysteos. Nyt vuorossa on sarjan kakkososa: samanlaista Valon ja Pimeyden välistä kissa-hiiri-leikkiä tämäkin on.

Teos jakautuu kolmeen erilliseen osioon, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Rakenne on siis samanlainen kuin ykkösosassa. Lopussa vasta selviää, mihin mikäkin palapelin palanen oikein loksahtaa.

Perusidea on siis tämä: maailmassa on ihmisiä ja Muihin kuuluvia: noitia, ennustajia, vampyyreja, ihmissusia, muodonmuuttajia ja sen sellaisia. Muihin kuuluvat jakautuvat Valon ja Pimeyden palvelijoihin, ja niiden välillä on Sopimus tasapainosta. Pimeyden palvelijoita valvoo Valon palvelijoista koostuva Yöpartio ja Valon palvelijoita puolestaan vahtii Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio. Ja molempia kyttää Inkvisitio. Sekavaa? No, kyllä sen nopeasti oppii. Pääpointti on se, että kyse ei varsinaisesti ole hyvän ja pahan taistelusta, vaan näiden kahden välisestä tasapainottelusta, juonittelusta ja suhmuroinnista. Tämä kakkososa keskittyy nimensä mukaisesti Pimeyden palvelijoiden porukoihin toisin kuin ykkönen.

Päiväpartion ensimmäinen osio kertoo ykkösosasta tutun Pimeyden noidan Alisa Donnikovan tarinan. Erään Päiväpartion operaation seurauksena hän menettää voimansa, ja hänet lähetetään toipumaan Ukrainaan nuorisoleirille. Lomaa, lepoa, voimien keräystä ja ehkä joku lomaromanssi. Suunnitelmat eivät kuitenkaan aivan onnistu niin kuin Alisa toivoisi.

Toisessa osiossa Moskovaan ilmestyy erittäin voimakas Pimeyden palvelija Vitali Rogoza, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään; ei edes hän itse. Hänen voimansa näyttävät kasvavan jatkuvasti, eikä kumpikaan puoli tiedä, mitä oikein ajatella miehestä, joka jatkuvasti löytää itsensä tapahtumien keskipisteestä.

Kolmannessa osiossa kummankin partion työntekijöitä lähtee Prahaan Inkvisition pitämään Tuomioistuimeen, jossa ruoditaan kahden ensimmäisen osion tapahtumia. Inkvisitiota ei lainkaan kiinnosta, kumpi voittaa, vaan se, että tasapaino säilyy puolien välillä. Vaaka ei saa liikaa kallistua kummallekaan puolelle.

Lukjanenkon ja Vasiljevin luoma maailmankuva on kiinnostava. Hyvän ja pahan loputon taistelu on samalla loputonta byrokratiaa, korruptiota ja nyhjäämistä. Välillä saavutetaan pieniä voittoja tai kärsitään tappioita, mutta sotaa ei kumpikaan puoli voita.

Partioiden rivityöntekijät ovat vain nappuloita isojen tekijöiden loputtomassa shakkipelissä. Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon ja Yöpartion pääjehu Geser taktikoivat ja juonivat minkä ehtivät, eikä aina ole kovinkaan helppoa havaita, kumpi puoli on ”hyviksiä” ja kumpi ”pahiksia”. Kummankin on uhrattava nappuloitaan, vaikka voitto näyttää jatkuvasti karkaavan yhä kauemmas, jonnekin käden ulottumattomiin, sateenkaaren toiselle puolelle, missä ruohokin on vihreämpää. Edes arvokkaiden nappuloiden menettämiseltä ei voi millään välttyä.

Nappuloilla onkin enemmän yhteistä toistensa kanssa – väristä riippumatta – kuin sen käden, joka niitä liikuttaa. Pimeyden Edgar ja Valon Anton löytävät toisensa prahalaisessa kuppilassa, syövät ja juovat olutta yhdessä. He ovat verivihollisia, mutta siitä huolimatta he löytävät jonkinlaisen keskusteluyhteyden.

Yleensä lukija on kai helppo saada symppaamaan perinteisiä hyviksiä. Tässä toisessa osassa pääosassa ovat kuitenkin ne, jotka yleensä nähdään pahiksina, siis Pimeän voimat. Kirjailijat yrittävätkin loputtomalla psykologisoimisella ja filosofoimisella saada lukijan sympatioita näiden kelkkaan, ja välillä se alkoi ainakin minua hiukan puuduttaa.

Koko ajan korostetaan sitä, kuinka Pimeän tyypit ovat ”vapauden” puolella; kuinka jokaisella on oikeus toimia oman tahtonsa mukaisesti eikä kellään ole oikeutta rajoittaa toisen vapautta. Paitsi että tämä oikeus vapauteen ei ole täydellistä kaikkien kohdalla: jos joku haluaa toteuttaa omaa vapauttaan esimerkiksi tappamalla itseään heikomman, niin mitäs heikompi sille siinä sitten voi. Ei mitään. Tappaminen on tämän vahvemman oikeus toteuttaa itseään. Kuin suoraan jostain evoluutioteoriasta.

Ja samalla nämä Pimeän asukit syyttävät Valon joukkoja turhasta paapomisesta; he eivät muka anna toisten elää rauhassa, vaan pakkosyöttävät omia arvojaan muille kuin syöttöporsaille. Jotenkin teennäiseltä tuntui se, miten kovasti tätä korostettiin; tuli sellainen olo, että nämä Pimeän puolen minäkertojat eivät itsekään olleet oikein vakuuttuneita näistä argumenteistaan, kun sitä pitää noin kauheasti jatkuvalla syötöllä perustella. Aivan kuin tyypit yrittäisivät käännyttää itseään samalla kuin lukijaansakin.

Hahmot eivät yllä ihan ykkösosan tasolle. Jutussa on jotain vikaa, jos huomaan tsemppaavani kaikista eniten Anton Gorodetskia, Valon velhoa, joka oli ykkösosan pääosassa ja minäkertojana, mutta on nyt vain sivuroolissa. Kai siihen vaikuttaa sekin, että Päiväpartion keskiössä oleva henkilö vaihtuu osien välillä: kehenkään ei pääse niin syvällisesti tutustumaan kuin Yöpartion Antoniin.

Eniten minua ärsytti Alisa, vaikka toisaalta samalla hän oli myös kiinnostavin. Kakkososion Vitali jäi jotenkin tyhjäksi – vaikka se kai oli tarkoituskin hänen rooliaan ajatellen. Kolmannen osion Edgar oli vain tylsä kuin Kelan lomake.

Mutta se Alisa: hänestä en oikein osannut päättää, että oliko tämä nyt sitten miehisen egon märkä päiväuni vai pahin painajainen. Toisaalta hän oli erittäin seksuaalinen ja hemaiseva pimu, sellainen hutsahtava naikkonen aina valmiina seksiseikkailuihin, toisaalta taas hän oli manipuloiva ja dominoiva narttu, joka olisi valmis vaikka kastroimaan vastakkaisen sukupuolen edustajia tarpeen vaatiessa. Koko ajan Alisan minäkerronta näytti keskittyvän seksin ympärille, mutta ei niin kuin lukijaa kiihottavassa mielessä, vaan ennemminkin korostaen sitä, että naikkosen mielenliikkeisiin ei tuntunut muuta mahtuvan. Teoksen naiskuva oli siis varsin ällöttävä; aivan kuin naaraspuolisen ihmisen elämä pyörisi kokonaisuudessaan vain miesten ympärillä.

Aivan oma lukunsa olivat teoksen suomalaishäiskät. Helsingissä toimiva Pimeyden palvelijoiden kiihkohaara Reginin Veljeskunta oli jotain erittäin naurettavaa. Tulee mieleen ihmetellä, että onko venäläisillä tuollainen kuva suomalaisista. No, eiväthän he ihan Elovena-viikinkejä olleet, eli siinä mielessä eivät kai niin stereotyyppisiä, mutta se lapsellinen mentaliteetti, pelokas arkuus ja uusavuton saamattomuus... Sellaisinako meidät Venäjällä nähdään? Se vähän naurettava, nolo ja enimmäkseen harmiton pikkunaapuri jossain länsirajalla?

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä oli ihan kohtuullisen viihdyttävä teos. Omat odotukseni vain olivat korkeammalla, kun tykkäsin siitä ykkösosasta sen verran paljon, ja siksi hiukan petyin. Päiväpartio ei siis aivan Yöpartion tasolle yltänyt, mutta oli siitä huolimatta ihan hyvä. Toimintaa oli mukavasti, ja vodkaakin ehdittiin ryypätä. Psykologinen puoli välillä hiukan tuskastutti, mutta toisaalta mielen maisemien avaaminen kuuluu olennaisesti tähän sarjaan. Kyllä kai tässä pitää sitten vielä niihin jatko-osiinkin tarttua, sitten joskus.

Karkutie täyttää vuoden! Osaako se jo kävellä?!

Kyllä se aika rientää! Nyt on kulunut tasan vuosi siitä, kun tänne ensimmäisen kirjoituksen laitoin.

Aloitin tämän blogin vuosi sitten lähinnä itseäni varten. Halusin kehittää jonkinlaista kriittisyyttä lukemistoani kohtaan, ja samalla myös tehdä listaa siitä, mitä oikeastaan olen lukenut. Aivotonta viihdettä ahmiessa nimittäin muuten saattaa helposti unohtua, mitä oikein on lukenut, tai ainakin mennä teokset pään sisällä varsinaiseksi hedelmäsalaatiksi.

En kertonut tästä oikeastaan kenellekään, ja ainoana mainoskikkana laitoin tämän tuonne blogilistalle jostain satunnaisesta mielijohteesta. En myöskään ole mikään verkostoitujaluonne. Vaikka saatankin muita blogeja lueskella, innostun kommentoimaan vain todella harvoin. Viestien jättäminen tuntemattomien ihmisten teksteihin tuntuu minusta usein jotenkin nololta. En ole kerännyt profiiliini mitään säännöllisesti seuraamieni blogien verkostoa enkä linkkaile teksteissäni toisiin blogeihin. Korkeintaan Wikipediaan linkkaan, jos jonnekin omien tekstieni ulkopuolelle. Jos romanttisesti haluaisin omaa blogiristiretkeäni kuvata, niin kaipa minä olen jonkinlainen yksinäinen susi. Ja tämä ei siis suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ilahtuisi suuresti jokaisesta uudesta lukijasta ja kommentista omiin kirjoituksiini; päinvastoin.

Minulle on siis ollut jonkinasteinen yllätys, että kukaan ylipäätään on tänne löytänyt. Varsinkin kun ottaa huomioon myös sen, että teksteissäni ei edes ole mitään houkuttelevia kuvia. Pelkkää tekstiä vaan. Tässä ylivisualisoituneessa maailmassa koin jostain syystä tarpeelliseksi pitäytyä pelkissä sanoissa, ja sallin itselleni ainoastaan blogipohjaan liittyvän kuvituksen. Kiitos siis teille, jotka ehkä luette tätäkin!

Olisi kai aika tehdä jonkinlainen vuosikatsaus. Mitä oikein on tullut luettua? Ja miksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen taitaa olla aika selkeä: urbaania fantasiaa. Jos siitä vielä hiukan tarkentaa, niin sellaista paranormaaliin romantiikkaan ja erotiikkaan päin vivahtavaa urbaania fantasiaa. Toisin sanoen noita Sookie Stackhouseja ja Anita Blakeja on tullut melkoisesti kannettua kirjastosta kotiin päin. Vampyyreja ja ihmissusia ja muodonmuuttajia – siis yliluonnollisen komeita miehiä!

Mutta entä miksi? No, ei tässä mitään sen suurempaa syytä taida olla. Siinä ihka ensimmäisessä kirjoituksessani kaivelin näitä syitä hiukan: näivettyneen lukuharrastuksen elvyttäminen helposti lähestyttävän ja vielä helpommin luettavan – eli epäsyvällisen, mutta viihdyttävän – kirjallisuuden avulla. Olin tympiintynyt lukemiseen jonkinlaisen suorittamismentaliteetin takia, ja jopa jättänyt lukemisen täysin heitteille. Vanha rakkaus fantasia tarjosi onneksi pakotien umpikujasta, kunhan ensin itse pääsin yli lajia vähättelevästä asenneongelmasta (siis oman pääni sisäisestä). Miksi ihmeessä kieltäisin itseltäni sen, mitä rakastan?

Varsinainen ilo ja onni oli tietysti se urbaani fantasia -genren (ja kirjaston hyllyn) löytäminen. Yliluonnollinen viihde ei ollut enää vain teineille tarkoitettuja Belgarionin taruja tai vakavamielisiä LotReja; mikä oivallus! Vaikka haluan lukea fantasiaa, se ei tarkoita, että kaipaisin lapsellisuutta tai jotain arkaaista ritariromantiikkaa (ainakaan jatkuvasti). Haluan todellisuuspakoa aikuiseen makuun, ja sellaista olen myös löytänyt sieltä urban fantasy -hyllyltä.

Lukuharrastus on tällä hetkellä siis terveemmällä pohjalla. Olen jopa innostunut lukemaan muutakin kuin tätä niin sanottua spekulatiivista fiktiota, varsinkin sen itselle heittämäni lukuhaasteen pohjalta. Kymmenen 2000-luvun kotimaisen suosikin joukosta löytyi kyllä omiakin suosikkeja, vaikka vain yksi oli spefiksi laskettavaa kirjallisuutta.

Kirjoitteluinto hiukan laski syksyllä muiden kiireiden takia, vaikka lukeminen ei missään vaiheessa unohtunut. Mielessä on ollut, että pitäisi kirjoittaa siitä ja siitä teoksesta, mutta ei vain ole sitten ehtinyt tai jaksanut – varsinkin, jos kyseessä on ollut sellainen keskinkertainen kirja, josta ei oikein keksi mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Ei voi kehua taivaisiin tai haukkua pataluhaksi. Kirjoittaminen vie yllättävän paljon aikaa, jos siihen paneutuu ja jos on tällainen nillittäjä kuin minä joskus. Luen tekstejä läpi monta kertaa ennen kuin julkaisen. Mutta sain sentään joka kuukausi jonkun kirjoituksen ulos, onhan sekin jo jotain!

Mieleen on tietysti jäänyt vuoden varrelta joitakin erityisiä helmiä. Listaan tähän nyt viisi, jotka ovat aivan erityisesti kolahtaneet meikäläiseen. Top 5, mutta ei missään keskinäisessä järjestyksessä. Lisäksi täytyy myöntää, että rajoitin valikoinnin spefin maailmaan (ne kun nyt vain ovat kolahtaneet kovimmin). Mukaan ei siis mahtunut yhtään noista kotimaisista suosikeista.

Koushun Takamin Battle Royale oli julma, mutta jollain kierolla tavalla kiehtova tutkielma tappamisesta. Erityisen mielenkiintoista sitä oli sitten vertailla Nälkäpeliin; molemmissa kun on samantapainen idea.

Hannu Rajaniemen Fractal Prince jatkoi mestarivaras Jean le Flambeurin avaruusseikkailuja kaukaisessa tulevaisuudessa. Rajaniemen selittelemätön, tinkimätön kirjoitustyyli imaisi minut jälleen mukaansa, eivätkä mitkään vastaan pyristelyt auttaneet. Ei niin, että olisin edes yrittänyt pyristellä.

Richard Kadreyn Sandman Slim -sarja iski ilmat pihalle. Pop-kulttuuriviittauksia, toimintaa, räävitöntä mustaa huumoria, helvetillistä menoa – ihan kirjaimellisesti siis. Rakastuin. Edes se, että neljäs osa ei ollut aivan niin hyvä, ei laimentanut ihastustani.

Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki oli erikoinen, kierteisen labyrinttimainen lukukokemus. Se melkein sai epäilemään omaakin todellisuutta.

Ernest Clinen Ready Player One vie voiton valvottamisessa: sitä ei tuntunut voivan laskea käsistään sitten millään. 1980-luvun pop-kulttuurilla kyllästetty videopeliromaani on vauhdikas ja jännittävä, joskaan ei kauhean mieleenpainuva.

Itse kukin voi tästä nyt sitten huomata, että kärkeen ei mahtunut sitä paljon lukemaani vampyyriromantiikkaa lainkaan. Ja syykin on selvä. Vaikka kumpikin noista em. sarjoista (siis Charlaine Harrisin kirjoittama Sookie Stackhouse ja Laurell K. Hamiltonin kirjailema Anita Blake) alkoi varsin viihdyttävästi ja räväkästi, rupesivat innostukseni ja kiinnostukseni lopahtelemaan sarjan jatkuessa. Sookiethan saivat jo loppunsa, eikä yhtään liian aikaisin, joten niihin ei onneksi enää tarvitse tarttua. Loppupään nimekkeet olivat suorastaan niin kammottavia, että en niitä halua edes kirjoiksi saati teoksiksi nimittää. Anita Blaken seikkailut sen sijaan jatkuvat kai edelleen, enkä ole vielä edes puolia jo julkaistuista lukenut. Jos tätä projektia jatkan, niin se on sitten jossain viimeisessä hädässä. Tai ehkä kesällä, kun oikeasti kaipaa jotain näin aivotonta.

Yllättävän paljon on myös tullut luettua nuorille suunnattua spefiä. Näitä ei kuitenkaan mahtunut kärkiviisikkoon, koska – kuten jo aiemmin totesin – kaipaan sitä aikuisen todellisuuspakoa, ja tuo lista oli täysin subjektiivisesti koottu. Monissa nuortenkirjoissa on ärsyttänyt selittelevyys ja lapsellisuus. Siitäkin huolimatta myös tästä joukosta löytyy lukemisen arvoisia yksilöitä. Oma suosikkini on Annukka Salaman Käärmeenlumooja, joka kuvaa varsin mukaansatempaavasti oravatytön maailmaa eläinihmisten eli faunoidien porukassa.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin ehkä ollut kirjoittaa niistä huonoimmista. Jostain syystä en ole silloin kokenut tarpeelliseksi pysytellä asiallisuuden puolella, kuten monien tykkäämieni teosten kohdalla. Välillä olen sortunut suoranaiseen purnaamiseen ja inisemiseen; ärsyttävää kai lukea, mutta ihanan vapauttavaa päästää se kiukku purkautumaan. Listataanpas tähän nyt sitten vielä luettujen kirjojen bottom 3 (ei järjestyksessä).

Charlaine Harrisin Dead ever after oli aivan kammottava päätös 13-osaiselle kirjasarjalle. Se on siis viimeinen Sookie Stackhousen elämää kronikoiva opus, jos ei lasketa tätä jälkilämmitystä (joka on myös aika kammottava).

Darren Shanin Cirque du Freak oli vaan jotain todella hirveää! Ihan kamalaa! Tällaista! Kaipa minä vain olin liian vanha lukemaan tätä ensimmäistä kertaa...

Suzanne Collinsin Hunger Gamesin jatko-osat jauhoivat ärsyttävästi. Pidin siis kyllä siitä ykkösosasta, ja jäinkin siksi ihmettelemään, miksi hyvää tarinaa ei voinut jättää siihen. Catching Fire ja Mockingjay eivät yltäneet mielestäni lähellekään ykkösen tasolle.

Huonoja ja huonohkoja nyt olisi ehkä muitakin, mutta ei märehditä niitä enää. Suurin osa lukemistosta tipahtaa kuitenkin jonnekin keskinkertaisuuden upottavaan suohon. ”Ihan kiva”, ”ehkä jollekin, ei minulle”, ”ei täysin iskenyt” ja niin edelleen. Keskinkertaisuuksista kirjoittaminen on kaikista ikävintä, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi.

Tästä lähtee nyt sitten seuraava vuosi käyntiin. Luulenpa, että se ehkä tulee tarkoittamaan hienoista linjauksen laventumista. En toki aio spefiä missään nimessä unohtaa, mutta ehkä jatkossa kirjoitan yhä enemmän muunkinlaisesta kirjallisuudesta, kun sellaistakin tulee kerran luettua. Tavoite on siis onnistunut: rakastamani fantasia on auttanut minua löytämään tien myös muunlaisiin sanoilla punottuihin maailmoihin!

Eipä tässä muuta, sama meno jatkukoon. Tervetuloa vaan karkutielle tänäkin vuonna!

After Dead: Rahat pois kerran vielä!

Charlaine Harris:

      After Dead (2013,Gollancz)

Taas olen hiukan laiskotellut kirjoittelun kanssa... Aloitetaan uusi vuosi tällaisella kirjallisella kammotuksella, niin siitä ei voi mennä kuin ylöspäin jatkossa! After Dead on Charlaine Harrisin viimeinen pihisevä rahastus Sookie Stackhousella.

Kirja on aakkostettu hakemisto Sookie Stackhouse -sarjassa esiintyneistä hahmoista. Mitä kullekin tapahtui kolmannentoista eli viimeisen kirjan jälkeen? Miten he elivät elämänsä jatkossa? Menivätkö naimisiin, saivatko lapsia, olivatko onnellisia?

Suurimmasta osasta kerrotaan muutaman virkkeen/rivin verran, keskeisimmistä hahmoista hiukan enemmän, korkeintaan muutaman sivun mittaisesti. Suurinta osaa hahmoista en edes muistanut, eikä minua mitenkään ilahduttanut tietää, että joku meni naimisiin jonkun toisen kanssa, erosi myöhemmin, ja mitä lapsille kävi.

Uteliaimmille voin tässä kertoa kirjan oleellisen annin. Sookie meni naimisiin Samin kanssa ja sai lapsia. Eric jämähti Oklahomaan kuningattarensa kanssa ja ehkä ikävöi hiukan rakastaan Bon Tempsissa, kuka tietää. Bill perusti tietsikkapelifirman, osti Louisianan ja ryhtyi alueen vampyyrikuninkaaksi.

Kaiken huippu informatiivisuudessaan ja oleellisuudessaan löytyy sivulta 34: ”Hank Clearwater attracted gonorrhea.” Kuka hiton Hank Clearwater? Miksi ihmeessä oli tarpeellista saada tietää tyypin saavan tippurin?! Määrittikö hänen koko myöhempää elämäänsä se tippuri? Eikö mitään muuta tapahtunut?!?

Vaikutti kovasti siltä, että hahmojen myöhemmät vaiheet olivat kuin Sookien kostofantasiaa. Kaikille, jotka olivat joskus jotenkin kohdelleet telepaattitypykkää kaltoin, kävi jollain tavalla kehnosti tai ainakin he elivät onnettomassa avioliitossa tai jotain, kun taas kaikki, jotka olivat kyseisen neitosen frendejä, elivät suhteellisen onnellisesti.

Ja onnellisuus tässä tapauksessa mitataan siis silleen perinteisesti: avioliitto ja talo ja toimeentulo ja 2,5 lasta ja koira. Tai jotain. Koska kukaanhan ei voi olla onnellinen millään muulla tavalla. No okei, ehkä ne vampyyrit ja muut vähän toi vaihtelua tähän linjaan. Pam meni onnellisesti naimisiin Heidin kanssa. Joo.

Muuten tässä ei enää huomannut millään tapaa mitään oleellista fantasiasisältöä. Okei, jotkut listatuista hahmoista nyt vain sattuivat olemaan jotain vampyyreita tai muodonmuuttajia tai keijuja tai jotain, mutta se ei tuntunut vaikuttavan kenenkään elämään mitenkään oleellisesti. Tai jos vaikutti, niin siitä ei kerrottu.

Erityisesti ärsytti sekin, miten tämä (nais)kirjailija kohteli naisia ja miehiä. Tai siis tyttöjä ja poikia, eli mitä hahmojen lapsista tulee isoina. Pojista tulee lakimiehiä ja senaattoreita ja elokuvantekijöitä. Tytöistä tulee sosiaalityöntekijöitä ja puheterapeutteja ja kauneuskuningattaria. Ihan oikeasti! Esimerkiksi Alciden viisi(!) lasta: kolme poikaa menee töihin Alciden firmaan, Herveaux and Sonsiin (mikä rakennus- tai muuttoyritys nyt olikaan, en jaksa muistaa), kun taas toisesta tytöstä tulee sosiaalityöntekijä, toisesta Miss Louisiana.

En siis halua vähätellä tässä sosiaalityöntekijöiden tai puheterapeuttien arvoa: arvokasta työtähän se on. Enemmänkin kritisoisin sitä, että Harris ei voi nähdä poikia niissä hommissa; tai toisinpäin, tyttöjä senaattoreina.

Tylsää, tylsää, tylsää, tylsää. Sanonko vielä kerran: tylsää. Miksi ketään pitäisi kiinnosta se, minkälaista elämää joku täysin tyhjänpäiväinen hahmo eli sen jälkeen, kun ehkä jossain kohtauksessa vilahti varsinaisessa sarjassa? Että kenen kanssa eli elämänsä ja missä oli töissä? Olisin toivonut, että niistä keskeisistä hahmoista olisi kerrottu hiukan enemmän (ja jotain mielenkiintoisempaa) ennemmin kuin että tilaa uhrataan hahmoille, joita kukaan ei enää edes muista.

Ja sitten joistain hahmoista, jotka olisivat voineet ansaita hiukan enemmän tilaa, sanotaan vain se, että he kokivat paljon myöhempiä seikkailuja. Ja tämä siksi, että... (tadadadaa, jännitysmusiikkia)... he tulevat esiintymään kirjailijan seuraavassa sarjaprojektissa! Siis voi pyhä tyhjänpäiväisyys. Oliko tarpeellista tehdä koko tätä opusta, jos ei kuitenkaan kirjoita siihen sitä, mitä lupaa? Jos haluaa vain mainostaa seuraavaa tekelettään? Tekelettä, josta muuten on kirjan lopussa lyhyt maistiainen, jonka perusteella voin sanoa, että en tule koskaan lukemaan.

Ainut hitusen viihdyttävä osuus tässä opuksessa oli sen kuvitus: jokaisen uuden kirjaimen alussa oli sivun kokoinen kirjainkuva. Ne olivat välillä ihan viihdyttäviä. Esimerkiksi K, joka oli kuin suuri kita, oli jollain tapaa söpö.

Kullanarvoinen vinkkini kaikille: ÄLÄ OSTA! Älä missään tapauksessa uhraa rahojasi tähän! Ei kannata! Tämän lukaisee oleellisilta osin vaikka kirjakaupassa: sivuja on vajaa parisataa, mutta tyhjää tilaa paljon (kun useimmilla sivuilla on se muutama rivi tekstiä), joten selailuun ei mene kauaa. Paitsi jos kuolee tylsyyteen kesken kirjan. Jos välttämättä haluaa lukea kunnolla, niin voi lainata kirjastosta (kuten itse tein). Kirjan anti lukijalle on niin minimaallinen, että en maksaisi siitä senttiäkään.