Antti Hyry:
Uuni
(Otava 2009)
Ihme
kyllä sain tämänkin luettua ennen uuden kirjan ilmestymistä
lukulistalle. Kärsivällisyyttä se vaati, ei tuntunut oikein olevan
minua varten tämä kirja. Teksti on sen verran hidastempoista, että
meikäläinen meinasi välillä nukahtaa kesken lauseen. Hyry pokkasi
Uunista Finlandiankin
kirjan ilmestymisvuonna.
Uuni
kertoo vanhasta Pietarista, joka rakentaa uunia.
Sellaista kookasta, komeaa leivinuunia, jonka sisään mahtuisi vaikka mies
jos vain luukusta läpi pääsisi. Mitään ei varsinaisesti tapahdu.
Eletään, muurataan, mietitään. Välillä käydään marjassa
metsässä tai hilloja suolta hakemassa, kerran etelässä
laittamassa pojan taloon sähköjä. Kuunnellaan lintujen huutoja ja
katsellaan luonnon siirtymistä keväästä kesään, kesästä
syksyyn, syksystä talveen, talvesta kevääseen.
Oudoin
ja muusta kerronnasta poikkeavin luku oli vanhojen ihmisten
Pohjois-Ruotsiin suuntautunut bussimatka, jolle Pietari ja vaimonsa
Hanna lähtivät mukaan. Matkalla pysähdyttiin vanhoilla kirkoilla,
tutustuttiin niiden urkuihin. Kuka oli rakentaja, minkä tyylin urut,
minkälainen sointi niistä lähtee. Minulle jäi hiukan epäselväksi
tämän (muita lukuja selvästi pitemmän) osion yhteys muuhun
tarinaan. Toisaalta se oli sinänsä helpompaa luettavaa, koska siinä
sentään tapahtui jotain.
Kerronta
seuraa Pietaria. Uunin
muuraamista seurataan tuskastuttavan tarkasti. Linjalaudat ja
laastiainekset tulevat kyllä lukijalle moneen kertaan tutuiksi. En
minä tämän kirjan perusteella kuitenkaan osaisi uunia muurata,
minulle sanasto oli sen verran outoa välillä, enkä muutenkaan ole
tarpeeksi perehtynyt uunien anatomiaan ymmärtääkseni, miksi tai miten
tehdään niin kuin tehdään.
Alussa
hiukan häiritsi, kun välillä oltiin minämuodossa, välillä
kolmannessa persoonassa, selkeästi lukujen mukaan jaoteltuna. Tuli
olo, että oliko kirjailija kenties unohtanut,
että mitä muotoa oikein oli tullut käyttäneeksi. Myöhemmissä osissa
ulkopuolisena aloittanut luku saattoi yhtäkkiä hypätä Pietarin
pään sisään, ehkä lisätä johonkin väliin, että ”hän
mietti”, ja silloin kerronta alkoi tuntua selkeästi
luontevammalta.
Teksti
oli niin yksityiskohtaista, raskasta ja hidasta, jopa pitkäveteistä,
että minulla ei sitten millään tahtonut ajatus pysyä kasassa. Kun
alkupuolella kirjaa huomasin, että olin puolen sivun verran
ajatellut jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olin lukenut, palasin
aina kärsivällisesti tavaamaan joka sanan uudestaan. Lopulta
luovutin ja annoin mielen välillä kulkea muualla kuin silmieni
näkemissä riveissä. Sellaisena tämä tavallaan toimi ihan hyvin;
tuokiona ajatella omia asioita hitaasti, kaikessa rauhassa, ja
välillä saattoi taas palata kirjan maailmaan, jossa oli
huomaamattaan edennyt taas vähän matkaa eteenpäin. Ihan niin kuin
Pietarikin huomaamattaan, muita ajatellessaan saa taas uuden varvin
muurattua.
Tämä
ehkä tavallaan liittyy siihen, mikä minulle oli kirjan parasta (tai
ainutta) antia, nimittäin tunnelman luomiseen. Koko kirja on pelkkää
tunnelmointia, elämistä, olemista. Voisi siis ajatella lukijankin
olevan omissa tunnelmissaan kirjaa lukiessa, vaikka ajatus ei joka
sanassa pysyisikään. Joka tapauksessa kirja inspiroi mieleen
tietynlaisen rauhan, hitauden ja hiljaisuuden olotilan.
Pakko
kuitenkin sanoa, että neljäsataa sivua tiilen latomista toisen
päälle on kyllä vähän liioittelua. No joo, ehkä tuokin oli
liioittelua, tiilen latomista on itse asiassa yllättävänkin vähän.
Hitaus on ihan okei, mutta rajansa kaikella. Siinä on hienonhieno
raja siinä hitauden ja tylsyyden välillä, eikä tämä ainakaan
minusta onnistunut koko aikaa pysymään sen oikealla puolella.
Toiminnantäyteistä
juonta kirjasta on siis turha etsiä.
Uuni kertoo
tavallisesta pohjoispohjalaisesta elämästä meren rannalla. Siihen
ei kuulu jännitystä, ei suuria yllätyksiä. Sitä vain ollaan ja
elellään, ihan niin kuin on tähänkin asti tehty.
Muita
hahmoja kirjassa esiintyy useinkin, ja nimiä on niin paljon, että
ei niitä tahdo muistaa. Välillä rakennustyömaalla on mukana
apulaisia, joskus taas lapsia ja lapsien perheitä on käymässä.
Silloin tällöin puhutaan tai pohditaan jotain ajantakaisia
tapahtumia ja ihmisiä. Muistellaan elettyä elämää, jutellaan
kaikkien läsnäolijoiden tuntemista ihmisistä aivan kuin lukijankin
kuuluisi heidät tuntea. Kuitenkin oikeastaan ainut Pietarin lisäksi
ihmiseksi muovautuva henkilö kirjassa on Hanna, Pietarin vaimo, ja
hänkin jää hiukan etäiseksi. Hän on olemassa vain Pietarin seurassa.
Pietarin
ja Hannan keskustelut ovat lyhyitä, lauseet melkeinpä yksisanaisia.
Tuntuu, että kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen ei tarvita sen
enempää. Yhteiselo ja -olo on helppoa ja luontevaa kuin
hengittäminen. Rutiinit ja tehtäväjaot ovat ajan myötä
muovautuneet parin välillä sellaisiksi kuin ovat, eikä niistä
enää tarvitse väitellä. Toinen on kuin osa itseä, ei siihen sen
enempiä selittelyjä tarvita.
Toisaalta
tällaista modernia helsinkiläistä naisihmistä hiukan ärsytti
sukupuoliroolien jako. Pietari oli rakennustyömaalla ties kuinka
pitkään, Hanna sai keittiön puolella hoitaa ruokahuoltoa. Missään
välissä Hanna ei ollut edes apurina, jos oikein muistan, vaikka
sellaiselle olisi ehkä ollut tarvettakin. Paria-kolmea sukulaistyttöä ja yhtä betoniauton apukuskia lukuun
ottamatta apumiehet olivat nimenomaan niitä, miehiä. Ymmärrän,
että tämä on tämmöisen vanhakantaisen elämän ylistys, ja
siihen kuuluvat myös vanhakantaiset sukupuoliroolit, mutta se ei
poista ärsytystä, ehei. Tämä oli liian miehinen kirja minulle.
Kovasti
Uuni
koitti uskotella hitaan, vanhan muotoisen elämän olevan suorastaan
täydellistä, mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Missä ja
milloin muka on elämästä näin täydellisesti puuttuneet kaikki
yhtään suuremmat ristiriidat? Eikö sellainen kävisi jo tylsäksi?
No, käyhän se, sen näkee kirjastakin. Tai ehkä minä en vain ole
oikea ihminen tälle kirjalle.
Uuni
oli todella tuskastuttava työmaa keskeneräisenä.
Melkein jätin kesken. Sitkeys kuitenkin voitti, onneksi. Loppuun
päästyä nimittäin levisi sydämeen lämmin olo, eikä vain sen
takia, että sain sen suoritettua – vaikka sitäkin oli mukana,
runsaastikin. Pieni osa ilosta johtui kuitenkin ajatuksista, joita
kirja minussa herätti; tunteista, joita rakennusprojektin
valmistuminen tuottaa ihmisessä.
Kirjan
lukeminen tuntui kuin uunin rakentamiselta. Se oli työ, joka odotti
tekijäänsä. Keskeneräinen projekti, joka kaihersi mielessä;
pakotti tarttumaan siihen, vaikka ei ehkä juuri nyt olisi
huvittanut. Tartuin kirjaan kuin Pietari tiileensä, välillä piti
melkein työntää itseään, välillä taas kuin ei mitään,
ohimennen. Välillä piti pitää taukoa. Niin se kirja eteni, tiili
tiileltä, sana sanalta, sivu sivulta, ja yhtäkkiä kuin huomaamatta
olivat uuni ja Uuni
valmiita.
Samalla
Uunista muodostuukin
kuvaus mistä tahansa projektista. Alussa voi miettiä, melkein nähdä
lopputuloksen paikallaan, kuvitella, että tuohon se tulee ja noin.
Sitten voi tehdä, välillä tuskastuen, välillä helposti, välillä
yksin, välillä seurassa, välillä intensiivisesti, välillä pitää
taukoja, välillä vähän purkaakin jo tehtyä. Lopulta voi saada
työnsä valmiiksi, ruveta paistamaan leipiä itse muuraamassaan
uunissa. Ja sen jälkeen voi jatkaa elämää niin kuin ennenkin.
En voi
silti sanoa pitäneeni kirjasta, ehkä vain sen, että pidin siitä
lopussa enemmän kuin keskeneräisenä olisin kuvitellut siitä ikinä
voivani pitää. Jos olisin luovuttanut kesken, olisi mielipiteeni
varmasti selvästi negatiivisempi. Nyt voin sanoa, että kyllä tämä
jotain antoi, vaikka minulla ja kirjalla eivät kemiat oikein yhteen
natsanneetkaan. Ei minulla mitään ole pohdiskelevaa otetta vastaan,
mutta kyllä minä silti jonkinlaisia tapahtumia kaipaan sekaan, ja
yleensä parhaiten viihdyn juuri juonellisesti vauhdikkaiden opusten
kanssa, en tällaisten hitaan elämäntavan ylistysten.
Jotenkin tämä kirja kuulostaa sellaiselta, että ansaitset kunnioitusta, kun jaksoit kirjan läpi kahlata. Myönnän ihan rehellisesti, että jos ei jotakin ihmettä tapahdu, en lue tätä kirjaa ikinä. Ei vain kuulosta sitten yhtään minun jutultani. En aina kirjoista kaipaa todella toiminnantäytteistä juonta ja tunnelmointi on ihan kivaa välillä, mutta kirja uunin muuraamisesta ei vain kiinnosta. Todennäköisesti joutuisin pakottamaan itseni kirjan pariin, ja ei se vain oikein tunnu hyvältä idealta.
VastaaPoistaJoo, en oikein voi suositellakaan. Olen toki lukenut Uunista myös ylistäviä arvioita, en vain pysty itse yhtymään niihin. Täytyy kai olla tietyntyyppinen ihminen, että tällaisesta nauttii. Itse en ole.
Poista