Odd and the Frost Giants: Asgårdilainen satu

Neil Gaiman:

Odd and the Frost Giants (2008, Adam Stowerin kuvittama painos 2010)

Viikinkimytologiasta ammentava satu kuuluu Neil Gaimanin lapsille ja nuorille suunnattuun tuotantoon. Onneksi en vielä sentään täysin ole luovuttanut nuorten osaston suhteen: tämä osoittaa sen välillä kannattavaksi!

Odd, nuori rampaantunut viikinkiajan norjalainen, ei oikein löydä roolia uusperheessään. Ylipitkään jatkuneen talven lopulla, kun kevään pitäisi jo vihertää puissa, hän lopulta kyllästyy ja karkaa pari vuotta aiemmin kuolleen isänsä vanhaan metsämökkiin.

Metsässä hän kohtaa ketun, karhun ja kotkan, jotka tuppautuvat mökkiin yöksi. Odd saa selville, että puhuvat eläimet ovatkin aasoja, viikinkien jumalia. Kettu on ovela Loki, karhu voimakas Thor ja kotka viisas Odin. Jääjättiläiset ovat vallanneet jumalten asuinsijan Asgårdin ja häätäneet jumalat eläinhahmoisina ihmisten ilmoille midgårdiin. Odd päättää auttaa aasoja saamaan kotinsa takaisin; muuten kevät ei tulisi koskaan kuolevaisten maailmaankaan.

Eniten tästä saa irti, jos yhtään tuntee viikinkimytologiaa. Toisin sanoen jos tietää edes välttävästi, minkälaisia tyyppejä Loki, Odin ja Thor ovat tai minkälaisia taruja aasoista oikein on kerrottu. Toki tätä voi lukea ilmankin mitään sisäistä datapankkia, mutta luulen, että silloin lukukokemus jää selvästi köyhemmäksi: silloin jäisivät nimittäin monet teoksen viittaukset taruihin ymmärtämättä.

Odd and the Frost Giants on Gaimanin kehittämä tarina, mutta sen juuret ovat viikinkitarustossa. Se tekee tästä ohkaisesta satukirjasta hyvällä tavalla raskaamman; luo sadulle sisältöä aivan eri tavalla. Se saa teoksen maailman tuntumaan paljon sen sivuja laajemmalta.

Siihen ei edes tarvita Adam Stowerin kaunista mustavalkoista viivapiirroskuvitusta; teoksen maailma piirtyy helposti mieleen ilmankin.

En tiedä, mikä siinä on, mutta olen aina pitänyt Gaimanin teoksista. Sandman-sarjakuvat ovat ehdottomia suosikkejani, mutta myös hänen kirjallinen tuotantonsa vetää minua puoleensa kuin laiva haita. Hänen tyylinsä kirjoittaa on jotenkin niin ihastuttavan vanhahtavan tarinankertojamainen, että en voi olla rakastamatta sitä. Etenkin näissä nuoremmille suunnatuissa teoksissa, joihin tämäkin kuuluu, tarinankerronnan tunnelma on vahva. Tuntuu siltä, kuin tarinaa kerrottaisiin juuri minulle, kuin kertoja olisi vahvasti läsnä.

Toisaalta pidän myös hänen teemoistaan. Usein hän yhdistelee erilaisia mytologioita ja tematisoi tarinoiden kertomista teoksissaan. Siinä mielessä tämä ei ole poikkeus linjasta. Viikinkitaruston käsittely teoksessa on ilmiselvää, mutta siinä kerrotaan myös sisätarinoita. Ja loppuratkaisun kaunis runollisuus aivan hengästyttää. Teos onnistuu kertomaan kasvamisesta ilman teennäisiä opetuksia.

Nopealukuinen satu sopii mainiosti vähän vanhemmillekin (kuten minulle). Sen talviseen maailmaan voi upota hetkeksi, unohtaa arjen murheet, ja palata sitten taas virkistyneenä. Seikkailua, kasvamista, puhuvia eläimiä, jättiläisten voittamista: mitä muuta sitä sadulta enää tarvitsee?