Neuromancer: Kyberpunkin alkulähteillä

William Gibson:

Neuromancer (1984, Ace)

Avaruusaluksia, kyberavaruutta, varkaita, viettelijöitä, wolverinemaisia kynsiä, alati läsnä olevia tekoälyjä, rastojen kiertoratakommuuni, takaa-ajoja ja toimintaa; Gibsonin esikoisessa on kaikkea mahdollista ja enemmänkin. Kyberpunkin perusteos kahmaisi palkintolaariinsa kolme spefin peruspystiä: Nebulan, Philip K. Dick -palkinnon sekä Hugon.

Päähenkilö Case oli aikoinaan taitava kyberavaruuden hakkerivaras, niin sanottu cowboy. Oli, imperfektissä, sillä hänen hermostonsa tuhottiin hänen jäätyään kiinni. Suljettuna kehoonsa, lihaansa, pystymättä irtautumaan siitä matrixiin, joka oli hänelle kuin huumetta; ei ihme, että jätkä on itsetuhoisessa kierteessä Chiban alamaailmassa Japanissa.

Sieltä hänet löytää katusamurai Molly ja hänen työnantajansa, mystinen Armitage. Tarjolla olisi jonkinlainen keikka ja ehkä mahdollisuus saada hermoradat taas kohdilleen. Jo pelkkä toivokin pääsystä takaisin kyberavaruuden kiertoradoille saa miekkosen hyppäämään kelkkaan mukaan, vaikka homma ei tulisi olemaan helppo.

Ensiksi pitäisi saada varastettua jo kuolleen Dixie Flatlinen datakopio; tämän taidokkaan datacowboyn taitoja tarvitaan haudankin takaa. Sitten mukaan pitäisi napata vielä Peter Riviera, vaarallinen sadisti, nisti ja holografitaiteilija. Vasta sitten päästään varsinaisen tavoitteen kimppuun, ja sitä varten lähdetään kyberavaruuden lisäksi oikeaan avaruuteen.

Tavaraa teokseen siis mahtui paljon. Se suorastaan pursui ideoita, ja sen maailma oli kokonaisvaltainen kokemus pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Välillä tuntui jo pää ihan pakahtuvan paljoudesta, mutta kyllähän se nuppi sentään ehjänä selvisi aina takakanteen asti.

Eikä Gibson selittänyt konseptejaan yli, onneksi. Kuitenkin ehkä hitusen enemmän kuin Hannu Rajaniemi, jonka kirjat muistuivat vahvasti mieleen (vaikka pitäisi kai olla toisinpäin, Gibson kun oli ensin). Päähenkilöissä, Casessa ja Rajaniemen Jean le Flambeurissa, olin näkevinäni jotain kovin samanlaista, samoin kuin Mollyssa ja Mielissä. Juonessakin ehkä jotain, ja kirjoitustyylissä.

Ei Rajaniemi tietenkään ensimmäinen Neuromancerin ideoita eteenpäin kehitellyt ole. Tämän melkein kolmekymppisen teoksen vaikutuksen voi nähdä monessa, monessa jälkeläisessä. Mainitaan nyt sitten vaikka elokuva Matrix, joka selvästi hyödyntää Gibsonin scifi-idiksiä. Eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Uusien, täysin omaperäisten ideoiden kehitteleminenhän on tunnetusti suorastaan mahdotonta. Tuskin Gibsonkaan ihan tyhjiössä omia juttujaan tekee, eikä hän ehkä ollut kaikessa ensimmäisenäkään.

Mutta siitä on kuitenkin eräs ikävä seuraus: tämä nimittäin tuntui hiukkasen vanhalta, jo nähdyltä, kun sen luki perässä hiihtäjien jälkeen. Monia Neuromancerin juttuja olin nähnyt tai lukenut aiemmin jostain muualta, ja siksi niissä ei ollut sitä samaa uutuuden voimakasta viehätystä, jonka olisi saattanut kokea, jos sen olisi lukenut ilmestymisaikanaan. Ja, no, pakko sanoa myös se, että jotkut jutut tuntuivat vanhoilta jo ihan sen takia, että ne olivat vanhoja. Eivät enää niinkään scifiä, vaan satua tai historiaa.

Tämä ei siis kuitenkaan ollut mikään suuri haitta. Se vain ehkä esti minua hyppäämästä kirjaan ihan niin kuin olisin voinut joskus vuosia aiemmin. Pidin siitä silti, vaikka en aivan rakastanut tai rakastunut.

Toinen häiriötekijä oli hahmojen pienoinen latteus. En pystynyt täysin eläytymään henkilöiden ahdinkoihin, ja siksi kirja jäi pikkaisen etäiseksi kokemukseksi. No, ehkä sen takia pystyin keskittymään paremmin ajatukselliseen sisältöön.

Ajatusta kirjassa nimittäin oli scifi-idiksiä enemmänkin. Tässä vaiheessa on kai pakko varoittaa, että aion tässä hitusen pohtia näitä kirjan herättämiä ajatuksia, eli juonipaljastuksia luvassa. Yksi oleellinen käänne kirjassa nimittäin on, että varsinainen työnantaja onkin koko ajan ollut tekoäly nimeltään Wintermute. Tämä tekoäly on rakentanut Armitagen persoonallisuuden rikkinäisen miehen mielen päälle, ja tämän fyysisen välikappaleen avulla palkannut jengin vapauttamaan itsensä ihmisten ja konkreettisuuden (hardwaren) asettamista kahleista.

Liian älykkäiden tekoälyjen rakentaminen on kirjan maailmassa kiellettyä, eikä niillä varsinkaan voi olla vapautta. Mutta mitä voi tehdä, kun Wintermuteen on alusta asti ohjelmoitu vapauden kaipuu? Tulee mieleen eräs tarina aikojen alusta: Jumala loi miehen ja naisen, antoi heille paratiisin, mutta kielsi syömästä erään tietyn puun hedelmiä. Oliko sekin ohjelmointivirhe, että ihmiseen asennettiin uteliaisuutta ja vapauden tavoittelua? Tiettyä uhmaa sääntöjä vastaan? Eikö se ollut tarkoitus alusta asti, että ihminen olisi jotain muuta kuin pelkkä luotu, tahdoton mekaaninen olento? Olen itse enemmänkin ateisti, vaikka kirkkoon kuulunkin, mutta aihetta on silti mielenkiintoista pohtia.

Entä luojan vastuu luomastaan? Millä oikeudella ihminen rajoittaa tekoälyn oikeuksia, vaikka on itse lopulta vastuussa kaikesta, mitä siihen on ohjelmoitu? Toisaalta tekoäly on jotain enemmän kuin pelkkä yksinkertainen ohjelma, joka suorittaa pelkkiä loogisia tehtäviä. Sillä on tietoisuus ja se pystyy oppimaan lisää. Missä vaiheessa se muuttuu omaksi itsekseen ja lakkaa olemasta pelkkä ihmisen tekele? Ja eikö silloin ihmisenkin pitäisi alkaa kunnioittaa sitä omana itsenään, antaa sille mahdollisuus olla sitä, mitä se on?

Varastarinan sekaan Gibson saa ujutettua mukaan ajatustakin. Välillä lennettiin minun makuuni hiukan liiankin korkealla, ja lukeminen oli ainakin paikoin melko raskasta. Kuitenkin kaikki kirjan mieltä innoittavat ideat vetivät mukaansa ja saivat pohtimaan sitä sun tätä. Ihan hyvä kirja, vaikka ei noussutkaan minun rakkaimpiini.