Uuni: Hitaasti hitaudesta

Antti Hyry:

Uuni (Otava 2009)

Ihme kyllä sain tämänkin luettua ennen uuden kirjan ilmestymistä lukulistalle. Kärsivällisyyttä se vaati, ei tuntunut oikein olevan minua varten tämä kirja. Teksti on sen verran hidastempoista, että meikäläinen meinasi välillä nukahtaa kesken lauseen. Hyry pokkasi Uunista Finlandiankin kirjan ilmestymisvuonna.

Uuni kertoo vanhasta Pietarista, joka rakentaa uunia. Sellaista kookasta, komeaa leivinuunia, jonka sisään mahtuisi vaikka mies jos vain luukusta läpi pääsisi. Mitään ei varsinaisesti tapahdu. Eletään, muurataan, mietitään. Välillä käydään marjassa metsässä tai hilloja suolta hakemassa, kerran etelässä laittamassa pojan taloon sähköjä. Kuunnellaan lintujen huutoja ja katsellaan luonnon siirtymistä keväästä kesään, kesästä syksyyn, syksystä talveen, talvesta kevääseen.

Oudoin ja muusta kerronnasta poikkeavin luku oli vanhojen ihmisten Pohjois-Ruotsiin suuntautunut bussimatka, jolle Pietari ja vaimonsa Hanna lähtivät mukaan. Matkalla pysähdyttiin vanhoilla kirkoilla, tutustuttiin niiden urkuihin. Kuka oli rakentaja, minkä tyylin urut, minkälainen sointi niistä lähtee. Minulle jäi hiukan epäselväksi tämän (muita lukuja selvästi pitemmän) osion yhteys muuhun tarinaan. Toisaalta se oli sinänsä helpompaa luettavaa, koska siinä sentään tapahtui jotain.

Kerronta seuraa Pietaria. Uunin muuraamista seurataan tuskastuttavan tarkasti. Linjalaudat ja laastiainekset tulevat kyllä lukijalle moneen kertaan tutuiksi. En minä tämän kirjan perusteella kuitenkaan osaisi uunia muurata, minulle sanasto oli sen verran outoa välillä, enkä muutenkaan ole tarpeeksi perehtynyt uunien anatomiaan ymmärtääkseni, miksi tai miten tehdään niin kuin tehdään.

Alussa hiukan häiritsi, kun välillä oltiin minämuodossa, välillä kolmannessa persoonassa, selkeästi lukujen mukaan jaoteltuna. Tuli olo, että oliko kirjailija kenties unohtanut, että mitä muotoa oikein oli tullut käyttäneeksi. Myöhemmissä osissa ulkopuolisena aloittanut luku saattoi yhtäkkiä hypätä Pietarin pään sisään, ehkä lisätä johonkin väliin, että ”hän mietti”, ja silloin kerronta alkoi tuntua selkeästi luontevammalta.

Teksti oli niin yksityiskohtaista, raskasta ja hidasta, jopa pitkäveteistä, että minulla ei sitten millään tahtonut ajatus pysyä kasassa. Kun alkupuolella kirjaa huomasin, että olin puolen sivun verran ajatellut jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olin lukenut, palasin aina kärsivällisesti tavaamaan joka sanan uudestaan. Lopulta luovutin ja annoin mielen välillä kulkea muualla kuin silmieni näkemissä riveissä. Sellaisena tämä tavallaan toimi ihan hyvin; tuokiona ajatella omia asioita hitaasti, kaikessa rauhassa, ja välillä saattoi taas palata kirjan maailmaan, jossa oli huomaamattaan edennyt taas vähän matkaa eteenpäin. Ihan niin kuin Pietarikin huomaamattaan, muita ajatellessaan saa taas uuden varvin muurattua.

Tämä ehkä tavallaan liittyy siihen, mikä minulle oli kirjan parasta (tai ainutta) antia, nimittäin tunnelman luomiseen. Koko kirja on pelkkää tunnelmointia, elämistä, olemista. Voisi siis ajatella lukijankin olevan omissa tunnelmissaan kirjaa lukiessa, vaikka ajatus ei joka sanassa pysyisikään. Joka tapauksessa kirja inspiroi mieleen tietynlaisen rauhan, hitauden ja hiljaisuuden olotilan.

Pakko kuitenkin sanoa, että neljäsataa sivua tiilen latomista toisen päälle on kyllä vähän liioittelua. No joo, ehkä tuokin oli liioittelua, tiilen latomista on itse asiassa yllättävänkin vähän. Hitaus on ihan okei, mutta rajansa kaikella. Siinä on hienonhieno raja siinä hitauden ja tylsyyden välillä, eikä tämä ainakaan minusta onnistunut koko aikaa pysymään sen oikealla puolella.

Toiminnantäyteistä juonta kirjasta on siis turha etsiä. Uuni kertoo tavallisesta pohjoispohjalaisesta elämästä meren rannalla. Siihen ei kuulu jännitystä, ei suuria yllätyksiä. Sitä vain ollaan ja elellään, ihan niin kuin on tähänkin asti tehty.

Muita hahmoja kirjassa esiintyy useinkin, ja nimiä on niin paljon, että ei niitä tahdo muistaa. Välillä rakennustyömaalla on mukana apulaisia, joskus taas lapsia ja lapsien perheitä on käymässä. Silloin tällöin puhutaan tai pohditaan jotain ajantakaisia tapahtumia ja ihmisiä. Muistellaan elettyä elämää, jutellaan kaikkien läsnäolijoiden tuntemista ihmisistä aivan kuin lukijankin kuuluisi heidät tuntea. Kuitenkin oikeastaan ainut Pietarin lisäksi ihmiseksi muovautuva henkilö kirjassa on Hanna, Pietarin vaimo, ja hänkin jää hiukan etäiseksi. Hän on olemassa vain Pietarin seurassa.

Pietarin ja Hannan keskustelut ovat lyhyitä, lauseet melkeinpä yksisanaisia. Tuntuu, että kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen ei tarvita sen enempää. Yhteiselo ja -olo on helppoa ja luontevaa kuin hengittäminen. Rutiinit ja tehtäväjaot ovat ajan myötä muovautuneet parin välillä sellaisiksi kuin ovat, eikä niistä enää tarvitse väitellä. Toinen on kuin osa itseä, ei siihen sen enempiä selittelyjä tarvita.

Toisaalta tällaista modernia helsinkiläistä naisihmistä hiukan ärsytti sukupuoliroolien jako. Pietari oli rakennustyömaalla ties kuinka pitkään, Hanna sai keittiön puolella hoitaa ruokahuoltoa. Missään välissä Hanna ei ollut edes apurina, jos oikein muistan, vaikka sellaiselle olisi ehkä ollut tarvettakin. Paria-kolmea sukulaistyttöä ja yhtä betoniauton apukuskia lukuun ottamatta apumiehet olivat nimenomaan niitä, miehiä. Ymmärrän, että tämä on tämmöisen vanhakantaisen elämän ylistys, ja siihen kuuluvat myös vanhakantaiset sukupuoliroolit, mutta se ei poista ärsytystä, ehei. Tämä oli liian miehinen kirja minulle.

Kovasti Uuni koitti uskotella hitaan, vanhan muotoisen elämän olevan suorastaan täydellistä, mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Missä ja milloin muka on elämästä näin täydellisesti puuttuneet kaikki yhtään suuremmat ristiriidat? Eikö sellainen kävisi jo tylsäksi? No, käyhän se, sen näkee kirjastakin. Tai ehkä minä en vain ole oikea ihminen tälle kirjalle.

Uuni oli todella tuskastuttava työmaa keskeneräisenä. Melkein jätin kesken. Sitkeys kuitenkin voitti, onneksi. Loppuun päästyä nimittäin levisi sydämeen lämmin olo, eikä vain sen takia, että sain sen suoritettua – vaikka sitäkin oli mukana, runsaastikin. Pieni osa ilosta johtui kuitenkin ajatuksista, joita kirja minussa herätti; tunteista, joita rakennusprojektin valmistuminen tuottaa ihmisessä.

Kirjan lukeminen tuntui kuin uunin rakentamiselta. Se oli työ, joka odotti tekijäänsä. Keskeneräinen projekti, joka kaihersi mielessä; pakotti tarttumaan siihen, vaikka ei ehkä juuri nyt olisi huvittanut. Tartuin kirjaan kuin Pietari tiileensä, välillä piti melkein työntää itseään, välillä taas kuin ei mitään, ohimennen. Välillä piti pitää taukoa. Niin se kirja eteni, tiili tiileltä, sana sanalta, sivu sivulta, ja yhtäkkiä kuin huomaamatta olivat uuni ja Uuni valmiita.

Samalla Uunista muodostuukin kuvaus mistä tahansa projektista. Alussa voi miettiä, melkein nähdä lopputuloksen paikallaan, kuvitella, että tuohon se tulee ja noin. Sitten voi tehdä, välillä tuskastuen, välillä helposti, välillä yksin, välillä seurassa, välillä intensiivisesti, välillä pitää taukoja, välillä vähän purkaakin jo tehtyä. Lopulta voi saada työnsä valmiiksi, ruveta paistamaan leipiä itse muuraamassaan uunissa. Ja sen jälkeen voi jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

En voi silti sanoa pitäneeni kirjasta, ehkä vain sen, että pidin siitä lopussa enemmän kuin keskeneräisenä olisin kuvitellut siitä ikinä voivani pitää. Jos olisin luovuttanut kesken, olisi mielipiteeni varmasti selvästi negatiivisempi. Nyt voin sanoa, että kyllä tämä jotain antoi, vaikka minulla ja kirjalla eivät kemiat oikein yhteen natsanneetkaan. Ei minulla mitään ole pohdiskelevaa otetta vastaan, mutta kyllä minä silti jonkinlaisia tapahtumia kaipaan sekaan, ja yleensä parhaiten viihdyn juuri juonellisesti vauhdikkaiden opusten kanssa, en tällaisten hitaan elämäntavan ylistysten.

Odd and the Frost Giants: Asgårdilainen satu

Neil Gaiman:

Odd and the Frost Giants (2008, Adam Stowerin kuvittama painos 2010)

Viikinkimytologiasta ammentava satu kuuluu Neil Gaimanin lapsille ja nuorille suunnattuun tuotantoon. Onneksi en vielä sentään täysin ole luovuttanut nuorten osaston suhteen: tämä osoittaa sen välillä kannattavaksi!

Odd, nuori rampaantunut viikinkiajan norjalainen, ei oikein löydä roolia uusperheessään. Ylipitkään jatkuneen talven lopulla, kun kevään pitäisi jo vihertää puissa, hän lopulta kyllästyy ja karkaa pari vuotta aiemmin kuolleen isänsä vanhaan metsämökkiin.

Metsässä hän kohtaa ketun, karhun ja kotkan, jotka tuppautuvat mökkiin yöksi. Odd saa selville, että puhuvat eläimet ovatkin aasoja, viikinkien jumalia. Kettu on ovela Loki, karhu voimakas Thor ja kotka viisas Odin. Jääjättiläiset ovat vallanneet jumalten asuinsijan Asgårdin ja häätäneet jumalat eläinhahmoisina ihmisten ilmoille midgårdiin. Odd päättää auttaa aasoja saamaan kotinsa takaisin; muuten kevät ei tulisi koskaan kuolevaisten maailmaankaan.

Eniten tästä saa irti, jos yhtään tuntee viikinkimytologiaa. Toisin sanoen jos tietää edes välttävästi, minkälaisia tyyppejä Loki, Odin ja Thor ovat tai minkälaisia taruja aasoista oikein on kerrottu. Toki tätä voi lukea ilmankin mitään sisäistä datapankkia, mutta luulen, että silloin lukukokemus jää selvästi köyhemmäksi: silloin jäisivät nimittäin monet teoksen viittaukset taruihin ymmärtämättä.

Odd and the Frost Giants on Gaimanin kehittämä tarina, mutta sen juuret ovat viikinkitarustossa. Se tekee tästä ohkaisesta satukirjasta hyvällä tavalla raskaamman; luo sadulle sisältöä aivan eri tavalla. Se saa teoksen maailman tuntumaan paljon sen sivuja laajemmalta.

Siihen ei edes tarvita Adam Stowerin kaunista mustavalkoista viivapiirroskuvitusta; teoksen maailma piirtyy helposti mieleen ilmankin.

En tiedä, mikä siinä on, mutta olen aina pitänyt Gaimanin teoksista. Sandman-sarjakuvat ovat ehdottomia suosikkejani, mutta myös hänen kirjallinen tuotantonsa vetää minua puoleensa kuin laiva haita. Hänen tyylinsä kirjoittaa on jotenkin niin ihastuttavan vanhahtavan tarinankertojamainen, että en voi olla rakastamatta sitä. Etenkin näissä nuoremmille suunnatuissa teoksissa, joihin tämäkin kuuluu, tarinankerronnan tunnelma on vahva. Tuntuu siltä, kuin tarinaa kerrottaisiin juuri minulle, kuin kertoja olisi vahvasti läsnä.

Toisaalta pidän myös hänen teemoistaan. Usein hän yhdistelee erilaisia mytologioita ja tematisoi tarinoiden kertomista teoksissaan. Siinä mielessä tämä ei ole poikkeus linjasta. Viikinkitaruston käsittely teoksessa on ilmiselvää, mutta siinä kerrotaan myös sisätarinoita. Ja loppuratkaisun kaunis runollisuus aivan hengästyttää. Teos onnistuu kertomaan kasvamisesta ilman teennäisiä opetuksia.

Nopealukuinen satu sopii mainiosti vähän vanhemmillekin (kuten minulle). Sen talviseen maailmaan voi upota hetkeksi, unohtaa arjen murheet, ja palata sitten taas virkistyneenä. Seikkailua, kasvamista, puhuvia eläimiä, jättiläisten voittamista: mitä muuta sitä sadulta enää tarvitsee?

Nälkävuosi: Lue talvipakkasilla!

Aki Ollikainen:

Nälkävuosi (2012)

No niin, nyt on sitten ensimmäinen näistä Hesarin lukijoiden kotimaisista 2000-luvun suosikeista luettu. Aki Ollikaisen historiallinen romaani kuvaa riipaisevasti Suomen talvea 1867-1868, jolloin valtavasti ihmisiä kuoli nälän ja kylmyyden karmivaan yhteispeliin.

Torppariperheen äidin ja lapsien kerjuumatka halki talvisen Suomen on kova ja raskas. Alkutalvesta ystävällisiä auttajia on vielä helpompi löytää, mutta myöhemmin, kun itse kultakin alkaa ruoka olla vähissä, tarjolla on yhä useammin vain kylmää ylenkatsetta, halveksuntaa, töykeyttä. Kansa on lähtenyt liikkeelle, toiveissa on löytää onni jostain seuraavasta kylästä, tai ehkä sitä seuraavasta. Mutta kaikkialla vaivaa sama puute.

Yhteiskunnan toista puolta kuvataan pääkaupunkilaisten säätyläisveljesten ja nimettömäksi jäävän senaattorin silmin. On vaikea kuvitella sitä puutetta ja hätää, joka köyhempää kansanosaa riivaa, kun itse ei ole edes pettuleipää koskaan maistanut. Köyhimmiltä on pettukin jo loppu. Silti on yritettävä auttaa, edes vähän, edes siellä minne itse ylettää.

Nälkävuosi oli toisaalta tavattoman raskas, mutta samalla myös tavattoman kevyt. Kevyt se oli ainakin fyysisesti, sivuja vain 141 ja taittokin ilmavaa, mutta ehkä myös kielellisesti. Runollinen, paikoin maalailevakin kieli kulki pienin elein ja sykähdyttävin kielikuvin. Se osasi olla myös tiivistä ja rujoa silloin, kun sellaista kaivattiin. Teksti ei mässäillyt, ei selittänyt, se oli juuri täydellistä tälle teokselle.

Raskaita taas olivat tarina ja aihe. Traagiset ihmiskohtalot maailmassa, jossa kaikesta on puutetta, riipaisevat sydäntä. Nälkä ja kylmyys ajaa ihmiset pois kodeistaan, tekee heistä eläimiä toisilleenkin. Vain välillä saattaa löytää hivenen inhimillisyyttä jonkun puolihuolimattomasti lausutusta ystävällisestä sanasta; muistaa, että elämä on muutakin kuin puutetta. Onneksi sentään lopussa on havaittavissa pientä toivon kipinää. Teeman raskaudesta huolimatta teosta oli kevyttä lukea juuri tekstin kauneuden takia.

Kielen soljuvuuden ja teoksen ohuuden takia Nälkävuoden lukaisee melko nopeasti. Ja sellaisena se tuntuu olevan parhaimmillaan: kirjan luomaan maailmaan on uppouduttava täysin, ilman mitään pelastavia käsiä, jotka kiskoisivat pinnalle. Intensiivisen yhtämittaisen lukujakson jälkeen sieltä voi kiskoa itsensä ylös kohti valoa, vähän niin kuin kirjakin tuntuu etenevän kylmän pimeän talven läpi saavuttamattomalta tuntuneeseen kevääseen. Kaiken kaikkiaan riipaisevan kaunis kokonaisuus, aina teoksen ulkomuodosta lähtien. Selkeä esimerkki siitä, että historiallisen romaanin ei tarvitse olla kuiva tiiliskivi.

Minua tämä ei kuitenkaan sykähdyttänyt aivan niin kuin olisi voinut, ja syynkin tiedän: hellekesä on täysin väärä vuodenaika lukea pohjattomasta nälästä, kylmyydestä ja kurjuudesta. Harvoin lukee niin olosuhderiippuvaista kirjaa kuin tämä; rantahietikolla aurinkoa ottaessa oli jotenkin vaikea päästä tunnelmaan. Nälkävuosi pitäisi ehdottomasti lukea talvipakkasten aikaan, mielellään hämärässä ja yksinäisyydessä.

Siitä huolimatta tämä oli todella hieno teos. Kompakti, harkittu, kaunis, liikuttava, toiveikas, surullinen, mieleen jäävä, loputtoman pohjaton; laatusanoja voisi listata tähän vaikka kuinka. Jopa rannalla, hiekanjyvien pyöriessä varpaiden väleissä ja auringon porottaessa täydellä teholla, Nälkävuosi oli vaikuttava. Ihan kuin olisi vähän tullut kylmäkin siinä.

Lukuhaaste: 2000-luvun parhaat kotimaiset Hesarin lukijoiden mukaan

Helsingin sanomissa alkoi tänään kymmenosainen kirjoitussarja parhaista 2000-luvun kotimaisista romaaneista. Lukijat ovat siis saaneet äänestää omia suosikkejaan, ja kymmenen eniten ääniä saanutta romaania päätyvät juttuihin, joissa kirjailijat kertovat itse teostensa synnystä.

Vaikka tällaiset äänestykset ja listaukset minua hiukan ärsyttävätkin, aion kuitenkin haastaa itseni lukemaan tämän kymmenen kärjen. Olen tässä mietiskellyt, että pitäisi ehkä saada vähän vaihtelua tälle spefi-painotteiselle dieetille, jolla olen viime aikoina ollut. Tässä tarjoutuu oivallinen valikoima (joka saattaa toki sisältää spefiäkin), jonka kirjoja määrittää kaksi mielenkiintoista kriteeriä: ne ovat tuoreita ja kotimaisia.

Se tarkoittaa sitten myös sitä, että tuskin olen montaa listan teosta aiemmin lukenut. Mielessä on jokunen jo lukemani kirja, jotka ehkä olisivat saattaneet päätyä listalle, mutta saa nähdä. Joka tapauksessa aion lukea nekin sitten uudestaan, jos ovat päässeet tähän top teniin.

En ole itseäni haastanut tällaisilla aiemmin, jos sitä ei lasketa, kun koulussa pakkoluetutettiin yhtä jos toistakin. Ymmärrän kuitenkin, että välillä on hyvä lukea sellaistakin, mihin ei ehkä muuten tarttuisi. Toisin sanoen on hyvä kai välillä tutustua muuhunkin kuin vampyyriromantiikkaan (tai näin ainakin luulen). Tämän myötä karkutie suuntaa myös uusille urille; tosimaailman rajojen ulkopuolella liihottelevaan kirjavalikoimaan alkaa ehkä tulevaisuudessa sekoittua yhä enemmän muutakin kuin spekulatiivista fiktiota.

Tuskin tulen pysymään ilmeisesti viikon välein ilmestyvien juttujen tahdissa, varsinkin jos mukana on yhtään paksumpia tai vaikeammin löydettäviä teoksia. Tai jos olen mökillä enkä lue lehteä tai käy kirjastossa riittävän usein. Lisäksi teoksista kirjoittaminen saattaa sähköttömissä mökkiolosuhteissa jäädä selvästi myöhempään. Tavoitteena on kuitenkin saada nämä luettua joissakin sopivissa raoissa urbaanin fantasian ja scifin välissä, optimistisesti ajatellen pyrin suoriutumaan tästä kesän mittaan tai alkusyksyyn mennessä (riippuen tietysti myös kirjoitusten julkaisutahdista). Ensimmäinen, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, on jo käsissä, löytyi siskon hyllystä.

Ai niin, piti vielä mainita, että itse en siis käynyt äänestämässä, vaikka huomasin kyllä äänestyksen mainostuksen lehdessä. En mielestäni ole lukenut tarpeeksi tuoreita kotimaisia, jotta olisin voinut tehdä minkäänlaista valistunutta valikoimaa parhaista. Siksi tämä lukuhaaste sopiikin minulle mitä mainioimmin!

~ ~ ~

Lista teoksista, järjestys kymmenenneksi suosituimmasta kohti eniten ääniä saanutta (täydentyy sitä mukaa, kun Hesari kirjoja paljastaa ja minä blogia päivitän):

10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
9. Antti Hyry: Uuni (2009)
8. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
7. Katja Kettu: Kätilö (2011)
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)
5. Rosa Liksom:  Hytti nro 6 (2011)
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009)
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)
1. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Terveiset Kutturasta: Kun Suomi putos puusta...

Mikko-Pekka Heikkinen:

Terveiset Kutturasta (2012)

Mökillä puunkaatohommien ohessa ehdin välillä lukemaankin, ja tämä valikoitui lukulistalta mukaan: oivallista tavaraa suoritettavaksi itärajan tuntumassa, kaukana kaupungin järjettömästä menosta. Nyky-Suomessa syttyvästä sisällissodasta kertova veijariromaani on täynnä toimintaa, satiiria ja vallan päätöntä menoa.

Suomi on jakautunut kahtia, kun Pohjois-Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Etelä-Suomessa valtaa pitävät eivät tietenkään meinaa tällaista yksipuolista päätöstä sulattaa, joten sotahan siitä syttyy. Nyky-Suomessa vastakkain asetetaan harvaan asutettujen autiomaiden poromiehet, "potut", ja kaupunkilaiset elämästä erkaantuneet ajatushautojat, "citykanit". Talvisotaan vertautuvissa taisteluissa pohjoisen kamikazemoottorikelkkailijat ovat pohjoisen voittamaton ase, jota vastaan etelän itsetyytyväiset kenraalit ovat aivan öönä.

Kerronta etenee muutaman vuorotellen seurattavan näkökulmahenkilön matkassa. Alikersantti Jesse Purola on yliopistomies, kasvatustieteitä opiskellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen, joka ihannoi sotaelokuvia ja mallailee Koskelan asetakkia harteilleen. Ikävä vaan, että napit eivät oikein tahdo löytää reikiään turkinpippureilla täytetyn mahakummun yli.

Toimittaja Aino Riski tekee freelancerina juttuja Keskisuomalaiseen. Hän saapastelee maihareissaan ja rastatukassaan suoraan saamelaisarmeijan leiriin, missä kaupunkilaisen kasvissyöjäfeministin näkemykset kohtaavat aivan uuden maailman ja ennen kaikkea aivan uuden miehen: Oulan.

Oula on Saamen vapautusrintaman päällikkö, poromies itsekin. Moottorikelkkasoturiarmeijan johtaja kehittää imagoaan tehokkaammin kuin mihin mikään markkinointifirma pystyisi: hän tarkoituksenmukaisesti esiintyy šamanistisena näkijänä, pelottomana lakeuksien jumalana. Mies tarun takana on aikamoinen tarinaniskijä.

Parin muunkin hahmon reppuselkään hypätään muutaman luvun verran. Toni Morottaja on hupparilla varustettu Kutturan gangsta, moottorikelkkailija vailla vertaa, ja siksi hänelle annetaankin anteeksi epäsaamelainen musamaku. Abdi Bahdoon on muuttanut nuorena Somaliasta Suomeen, Jesse Purolan opiskelukaveri ja nyt myös aseveli.

Heikkinen kynäilee varsin terävästi ja vetävästi. Sanat luiskahtelevat paikoilleen kuin ahvenet mato-onkeen. Toimintaa annostellaan lääkärin määräämissä annoksissa, eli juuri sopivasti, vaikka välillä sodan kulku tahtookin karata lukijan otteesta. No, sellainen tuntuu kuuluvan tositeeveestä vertaistaan hakevaan tyyliin.

Kerronta seuraa hahmoja välillä pään sisällä, välillä olkapäällä kököttäen, eikä varsinaisesti vedä rajoja menolleen tai selittele kulkuaan. Postmodernin romaanin tapaan mukaan sekoittuu välillä myös fiktiivisiä lehtiartikkeleita, Aino Riskin näppäimistöltä lauottuja, jotka valottavat sodan etenemistä yleisemmin. Ne ovatkin tarpeellisia, sillä muuten kokonaiskuva puuttuisi täysin.

Juonesta teosta ei voi kehua. Yllätyksellisyys puuttui. Heti ensimmäisessä luvussa paljastettiin sodan lopputulos, minkä jälkeen seuraava luku sijoittui kolme kuukautta aiempaan ajankohtaan, sodan alkuun. Loppu eteni vääjäämättömästi kohti alkupistettä kuin A-juna Leppävaarasta Helsinkiin.

Sodan tapahtumat jäivät välillä irtovitsien jalkoihin, eikä käänteentekeväksi muodostunut taistelukaan saanut draaman lakien mukaista huomiota osakseen (vaikka ehkä se osaltaan on merkki tämän sisällissodan järjettömyydestä). Kaatuneet aseveljet tuntuivat unohtuvan saman tien, jos heidän kaatumistaan edes huomattiin millään tapaa. Siinä mielessä teoksesta puuttui täysin sodan tunnelma. Taisteluita käytiin ja välillä sodittiin mediasotaa, mutta missään välissä en oikein päässyt mukaan sodan raakuuteen. Kaatuneiden lukumäärä lehtijutussa mainittuna ei tuo asiaa lähelle samaan tapaan kuin raastavasti kuvattu kuolema, kuten vaikka Lehdon kohtalo Tuntemattomassa sotilaassa, johon Terveiset Kutturasta moneen otteeseen viittaa (sekä kirjaan että elokuviin). Yhtään vastaavaa kohtaa ei teoksesta löydy. Tässäkin mielessä siis ollaan kuin tositeeveessä, jossa kukaan ei koskaan kuole, heidät vain äänestetään pois sarjasta. Vai voiko olla, että valkokangasväkivallan kyllästämät nykyihmiset eivät muka lainkaan hetkahtaisi oikean ihmisen kuolemasta?

Ihmetyttämään jäi hiukan sekin, miten ulkomaailma näytti kokonaan puuttuvan kirjasta. Eikö muu Eurooppa reagoi millään tapaa unionin jäsenvaltiossa käytävään sisällissotaan? Eikö YK tee mitään? Ainoat yhteydet ulkomaille olivat Pohjoisen Norjasta saama energia ja Tallinnaan tai Tukholmaan evakkoon paenneet eteläsuomalaiset.

Miinusta tulee myös ainoan hahmoksi muovautuneen naisen unohtamisesta jo kauan ennen loppua. Aino Riski näkyi loppupuolella vain nimenä tekstin sekaan upotettujen lehtijuttujen yläreunassa. Kirja muodostuikin sitä myötä miehiseksi sotaromantiikaksi, vaikka nykymaailmaan sijoitetussa teoksessa olisi ollut aineksia muuhunkin. Esimerkiksi Purolan ryhmään tullut täydennysnainen Diana Korhola olisi voinut ansaita lisää tilaa. Muutenkin tyypit olivat välillä hiukan liiankin karrikoituja, enemmänkin olisi voinut heistä vilauttaa toista puolta. Sitä, mikä olisi tehnyt heistä ihmisiä eikä vain tyyppejä.

Teoksen varsinainen anti on kuitenkin hulvaton huumori ja nykymenolle irvailu. Monta kertaa hekottelin teokselle ihan ääneen, sen viljelemä huumori tarjoiltiin juuri sopivan mustana. Siihen karikatyyrimaiset hahmot ovat tietysti sopivia ja etikettisääntöjen mukaisia. Tyypitellyt ja muutamin siveltimenvedoin kerrotut hahmot tunnistaa jokainen, on ehkä tavannutkin samanlaisia oikeassa elämässä.

Erityisen sattuvaa satiiri on, kun se teroittaa hampaansa todellisuudella. Helsinkiläisenä alan itsekin välillä olla täysin kyllästynyt stadilaisten citykanien menoon; sellaiseen, mistä Nytissä jatkuvasti kirjoitetaan (ihan turha läpyskä muuten). Ehkä olenkin sydämeltäni enemmän pottu, vaikka tässä kaupungissa koko elämäni olenkin asunut.

Halki poikki jakautunut Suomi on tietysti kärjistys, mutta ei aivan hatusta vedetty sellainen. Muutamaan kaupunkikeskukseen keskittyvä kehitys tuppaa unohtamaan maaseudun harvaan asutut alueet, ja tämä johtaa väistämättä melkoisiin näkemyseroihin. Caffe latteilla internetissä kasvatetun lähiönuoren maailmankuva ei millään voi olla sama kuin jos hän olisi kasvanut viidensadan kilsan päässä lähimmästä synnytyslaitoksesta (tai muista palveluista). Toisen puolen ymmärtämiseen vaaditaan melkoista suvaitsevaisuutta – tai vaadittaisiin, jos suvaitsevaisuus ei olisi jo muodostunut kirosanaksi itsekin.

Lapin käsittelyssä kirja on hellempi ja ymmärtäväisempi. Saamelaisten kokemien vääryyksien avulla selitetään, miten tilanteeseen on päädytty, ja lukijan sympatioita ohjataan pohjoisen altavastaajan puolelle. Eteläsuomalaiset maalataan eripuraisena todellisuudesta vieraantuneena porukkana, joka elää kokonaan immateriaalisessa maailmassa. Ja silti Lapin poromiehet vievät voiton tietotekniikassakin hakkereidensa avulla. Pohjoisen potuilla näyttää olevan hallussa terve tasapaino konkreettisen ja abstraktin välillä. Huolimatta kalusto- ja miesalivoimasta tuntuu tämä lappalaisten aatesoturien joukko täysin pysäyttämättömältä, eikä vähiten luomiensa mielikuvien ansiosta.

Kaikkein mehukkaimmat juttunsa kirja repii stadilaisesta kulttuurista. Osuvin hahmo on Jesse Purola, joka näkee sotamaaston laajakuvana kuin Taistelutovereissa ja miettii jatkuvasti, mitä Koskela tekisi, mutta ei saa edes itähelsinkiläisistä lähiöräkijöistä koostuvaa ryhmäänsä järjestykseen. Ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai sääliä. Toisaalta sympaattinen, mutta myös kovin kauas todellisuudesta etääntynyt tyyppi.

Välillä vitsit toki vähän liikaa kierrättävät itseään. Tuntuu, että parhaat latingit käytetään jo heti alkuun, ja loppupuolella ammutaan vain paukkupanoksilla tai jo kertaalleen käytetyillä hylsyillä. Joistain jutuista paistaa läpi myös teennäisyys ja itsestäänselvyys. Siitä huolimatta ainakin minun päässäni ne hauskemmat osat olivat silti vahvemmilla.

Terveiset Kutturasta soi samalla sävelellä kuin Ismo Alangon biisi Kun Suomi putos puusta. Metsästä kaupunkiin muuttanut Suomi joutuu venyttämään aikamoisen spakaatin pysyäkseen yhtenäisenä, kun toinen jalka jäi navettaan toisen viilettäessä jo tenniskentällä. Juonelliset heikkoudet antaa anteeksi, jos osaa antaa arvoa satiirille ja mustalle huumorille; jos omaa tarpeeksi itsevarmuutta pystyäkseen nauramaan nykysuomalaiselle menolle – oli itse sitten pottu tai citykani. Itse ainakin viihdyin mökkitunnelmissa tämän kanssa vallan mainiosti, vaikka ehkä otollisempi lukuajankohta olisi ollut talvipakkasilla, kirjan tapahtuma-aikoihin. Panoksia olisi ollut vielä parempaankin, mutta oli tämä varsin viihdyttävä näinkin. ”Kun Suomi putos puusta maito oli milkkiä, pilkkisaalis pakasteita, yöt blackia...”

Burnt Offerings: Juoni, mikä juoni?

Laurell K. Hamilton:

Burnt Offerings (1998)

Anita Blake -sarjan seitsemäs osa.

Anita joutuu jälleen kerran keskelle yliluonnollisia ongelmia joka rintamalla. Kaupungissa riehuu tuhopolttaja, vaan onko kaiken takana pyrokineettisillä voimilla varustettu tyyppi? Paikalliset ihmisleopardit ja -sudet ovat rauhattomia laumojensa sisäisten hierarkioiden sotkeutuessa solmuun kuin ylikypsä nuudeli. Poliisia kuohuttaa vampyyripolton yritys baarissa.

Kaikkea tätä Anita pakenee romanttiselle illalliselle ranskalaisvampyyri Jean-Clauden seuraan, mutta ihana iltakin saa karmaisevan käänteen. Vampyyrimaailmassa valtaa pitävä neuvosto ilmoittaa kaupunkiin tulostaan ja kutsuu pariskunnan leikkimään kanssaan. Vuosituhansia vanhojen vampyyrien kanssa leikkiminen voi mennä joskus vähän ranttaliksi, eikä siitä pelkästään krapulalla selviä.

Jutussa on siis paljon tavaraa, mutta silti juonen löytäminen tuntui hankalalta. Kaikkea tapahtuu, mutta dekkarimaista syyllisen selvittelyä on tästä osasta turha etsiä. Enemmänkin tällä kertaa kyseessä on kauhukabinetti, jossa vatsaa vääntävät kammottavuudet seuraavat seksuaalista väkivaltaa ja toisin päin. Mainittakoon näistä esimerkkeinä vaikka kehonsa tietoiseen mädättämiseen kykenevä nekrofiilinen vampyyrileidi sekä elävältä nyljetty ihmisrotta, jonka iho oli naulattu hopeanauloin oveen kiinni. Rankkaa tavaraa siis. Turha odottaa mitään herkän eroottista sielujen yhtymistä, tässä kirjassa seksi on raakaa ja rumaa ja primitiivistä.

Suhderintamalla Anita jatkaa kahden miehen koukussa, vaikka nyt valinta näyttää päätyneen Jean-Claudeen. Susi-Richard on katkera, mutta ei pääse kolmiosta eroon ehkä koskaan. Suhteita puitiin paljonkin, mutta jotenkin tuntui, että mitään ei tapahtunut.

Anitan kehitys sen sijaan oli mielenkiintoista. Sen lisäksi, että Anita saa lisää voimia, hän alkaa saada myös yhä enemmän roolia yliluonnollisten suojelijana. Hän ei siis vain hyväksy hirviöiden oikeutta olla, vaan jopa puolustaa sitä. Eikä tämä nyt tarkoita vain tyyppejä, jotka hän henkilökohtaisesti tuntee tai joita hän rakastaa, vaan myös melkein tuntemattomiakin, jotka nyt vain sattuvat pyytämään hänen apuaan. Ensimmäisen osan Anita toimi samaan tapaan ihmisten suhteen kaikkia mahdollisia yliluonnollisia uhkia vastaan, mutta nyt hän näyttää vaihtaneen puolta. Tai ehkä hän on vain laajemmin ottaen heikomman puolella vahvempaa vastaan. Ennen heikoin on yleensä vain ollut ihminen.

Toisaalta ärsyttävääkin kehitystä tapahtuu: korkokengät, vaatteet, naisellisuus. Kai se on se deittailu, joka tuo naisen esiin Anitassa, mutta ei hänen nyt sentään tarvitsisi aivan täysin laimeta. Itse pidin enemmän siitä alkupään poikatyttö-Anitasta.

Teksti, no, samanlaista kuin ennenkin. Joihinkin tavaramerkkilausahduksiin kyllä alan jo vähän kyllästyä, esimerkiksi tekstissä tiuhaan esiintyvään sarkastiseen ”Who, me?” -kysymykseen jonkun toteamuksen jälkeen (ei siis dialogissa, vaan ihan kerronnassa). Muuten menee edelleen mukavasti alas kurkusta, vaikka vähempikin hutsahtavan vaatetuksen kuvailu riittäisi, voisi sanoa. Eikä asepornoakaan ihan niin paljon tarvitsisi olla.

Ei parhaita sarjassa, mutta ei huonoimpiakaan. Ihan viihdyttävää viihdettä, vaikka odotinkin jatkoa edellisen osan eroottisille virityksille. Sitä en kunnolla saanut, vaikka eläimellisellä tavalla seksuaalisuus oli kyllä vahvasti läsnä. Juoni kun olisi vielä jutusta löytynyt, niin olisi ollut hyvä.

Ulkoministeriö 1 & 2: Hulvatonta poliittista satiiria sarjakuvana

Abel Lanzac & Christophe Blain:

Ulkoministeriö – diplomaattisia merkintöjä 1 & 2 (suom. Saara Pääkkönen 2012, 2013)

alkuteos: Quai d'Orsay – Chronique diplomatiques 1 & 2 (2010, 2011)

Ranskalaisen sarjakuvan ulkoministeriön arki ei ole mitään pölyisen poliittista lätinää, vaan vauhdikasta taistoa kaikenlaisia kriisejä vastaan, unohtamatta tietenkään työntekijöiden ja etenkin alkuvoimaisen ulkoministerin värikkäitä persoonia. Kotimaassaan sarjakuva on saavuttanut suosiota ja palkintoja, ja onpa siitä suunnitteilla elokuvakin.

Sarjakuva kuvaa Ranskan ulkoministeriön toimintaa sisältä käsin. Näkökulma on nuoren Arthur Vlaminckin, joka ensimmäisen osan alussa palkataan ministeriöön. Hänen vastuualueensa on ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin vuorosanat, eli toisin sanoen puheiden kirjoittaminen, mielipidekirjoitusten laatiminen ja keskustelumuistilappujen kokoaminen. Hänen kauttaan tutustutaan ministeriön muihin työntekijöihin ja ongelmallisten asioiden mielettömään sekasotkuun.

Show'n varastaa kuitenkin auttamattomasti itse ministeri. Hän on valtavan karismaattinen ja välillä jopa demoninen tekijämies, joka pyyhältää huoneeseen, latelee kädet viuhtoen, miten asiat ovat, ja harppoo ulos ovi paukahtaen. Huoneeseen jäävä porukka on kuin myrskyn jäljiltä ulkoministerin käynnin jälkeen.

Käsikirjoittaja Abel Lanzac on nimimerkki, jonka takaa löytyy Ranskan ulkoministeriössä palvellut virkamies. Pohja on siis totuudessa, ja esimerkiksi albumin ulkoministeri Alexandre Taillard de Vorms muistuttaa ilmeisesti kovasti aiemmin Ranskan ulkoministerinä toiminutta Dominique de Villepiniä. Itse en osaa mennä sanomaan, ranskalainen politiikka kun on meikäläiselle melko tuntematonta.

Se ei kuitenkaan haittaa. Toki poliittinen satiiri jää jossain määrin avautumatta, mutta menosta voi nauttia muutenkin, tai minä ainakin nautin. Ulkoministeriön virkamiesten ja diplomaattien seikkailut ovat nimittäin oikein viihdyttäviä, eikä vähiten piirtäjänsä ansiosta.

Christophe Blain piirtää niin veikeän vauhdikkaasti, että tekisi mieli rikkoa omaa kuvattoman blogin sääntöäni vastaan. Viiva soljuu lennokkaan letkeästi, ja karikatyyrimäiset hahmot kuvautuvat mahdottoman mainioiksi hänen piirroksissaan. Erityisesti liike välittyy sivuilta todella hyvin; lukijassakin herää sellainen kiireisen hermostunut olo.

Rakenne on episodimainen. Erilaisten kohtausten kautta nähdään ulkoministeriön arkea, joka tuntuu olevan alituista vaellusta kriisistä toiseen. Koko ajan on jossain päin maailmaa tekeillä jotain, mihin pitäisi reagoida heti tai viimeistään eilen. Ensimmäisessä osassa episodit olivat erillisempiä, ja niissä keskityttiin enemmän korostamaan ulkoministerin persoonallisuutta kuin toisessa. Toisen osan kohtaukset olivat yhtä jatkumoa ja liittyivät kaikki tavalla tai toisella Luusdemin kriisiin. Ministeriö yrittää estää Yhdysvaltoja käynnistämästä sotaa Luusdemissa, jota ei ole vaikea mielessä korvata vaikkapa Irakilla.

Ensimmäinen osa oli hulvattomampi, mutta toisaalta toinen osa oli tarinaltaan yhtenäisempi. Itse kallistun siihen suuntaan, että ensimmäinen oli parempi. Se saattaa johtua osittain siitä, että toisessa osassa taisi olla poliittisen asian osuus hitusen suurempi, kun taas ministerin pyyhällykset ja ovien paiskomiset jäivät pienempään osaan. Kun se, mihin poliittinen asia perustuu, on vierasta (kuten minulle), ei albumista saa niin paljon irti kuin ensimmäisestä, jolle saattoi kikatella tuntematta politiikkaa niin hyvin. Ehkä siinä toinen syy: toiselle osalle ei pyrskähdellyt niin paljon.

Jos jotain jäi kaipaamaan, niin ehkä henkilöiden ja heidän välisten suhteidensa kehitystä. Välillä vähän vihjataan joihinkin työntekijöiden välisiin skismoihin, mutta niihin ei kuitenkaan tartuta kunnolla. Sama koskee Arthur Vlaminckin yksityiselämää, joka ilmeisesti kärsii kovastikin ministeriön kiireisen aikataulun ja työaikalakien vastaisten rutiinien vuoksi. Sitä vähän vilautetaan, mutta ei kuitenkaan kunnolla kehitetä mihinkään suuntaan. 

Oma kotoinen poliittinen maailmamme näyttää aika harmaalta tämän jälkeen. On vaikea kuvitella suomalaisia poliitikkoja viuhtomaan fanaattisen innostuneesti kuten Taillard de Vorms, mutta ei kuitenkaan aivan mahdotonta. Ehkä vaikkapa pepsodent-hymyisestä ulkomaankauppa- ja eurooppaministeristämme Alexander Stubbista voisi koota samaan tapaan hykerryttävän teoksen, jos asiaan paneutuisi joku sisäpiiriläinen.