Ulkoministeriö – diplomaattisia
merkintöjä 1 & 2
(suom. Saara Pääkkönen 2012, 2013)
alkuteos:
Quai d'Orsay – Chronique diplomatiques 1 & 2
(2010, 2011)
Ranskalaisen
sarjakuvan ulkoministeriön arki ei ole mitään pölyisen
poliittista lätinää, vaan vauhdikasta taistoa kaikenlaisia
kriisejä vastaan, unohtamatta tietenkään työntekijöiden ja
etenkin alkuvoimaisen ulkoministerin värikkäitä persoonia.
Kotimaassaan sarjakuva on saavuttanut suosiota ja palkintoja, ja onpa
siitä suunnitteilla elokuvakin.
Sarjakuva
kuvaa Ranskan ulkoministeriön toimintaa sisältä käsin.
Näkökulma on nuoren Arthur Vlaminckin, joka ensimmäisen osan
alussa palkataan ministeriöön. Hänen vastuualueensa on
ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin vuorosanat, eli toisin
sanoen puheiden kirjoittaminen, mielipidekirjoitusten laatiminen ja
keskustelumuistilappujen kokoaminen. Hänen kauttaan tutustutaan
ministeriön muihin työntekijöihin ja ongelmallisten asioiden
mielettömään sekasotkuun.
Show'n
varastaa kuitenkin auttamattomasti itse ministeri. Hän on valtavan
karismaattinen ja välillä jopa demoninen tekijämies, joka pyyhältää huoneeseen, latelee
kädet viuhtoen, miten asiat ovat, ja harppoo ulos ovi paukahtaen.
Huoneeseen jäävä porukka on kuin myrskyn jäljiltä ulkoministerin
käynnin jälkeen.
Käsikirjoittaja
Abel Lanzac on nimimerkki,
jonka takaa löytyy Ranskan ulkoministeriössä palvellut virkamies.
Pohja on siis totuudessa, ja esimerkiksi albumin ulkoministeri
Alexandre Taillard de Vorms muistuttaa ilmeisesti kovasti aiemmin
Ranskan ulkoministerinä toiminutta Dominique de Villepiniä. Itse en
osaa mennä sanomaan, ranskalainen politiikka kun on meikäläiselle
melko tuntematonta.
Se ei
kuitenkaan haittaa. Toki poliittinen satiiri jää jossain
määrin avautumatta, mutta menosta voi nauttia muutenkin, tai minä
ainakin nautin. Ulkoministeriön virkamiesten ja diplomaattien
seikkailut ovat nimittäin oikein viihdyttäviä, eikä vähiten
piirtäjänsä ansiosta.
Christophe Blain
piirtää niin veikeän vauhdikkaasti, että
tekisi mieli rikkoa omaa kuvattoman blogin sääntöäni vastaan.
Viiva soljuu lennokkaan letkeästi, ja karikatyyrimäiset hahmot
kuvautuvat mahdottoman mainioiksi hänen piirroksissaan. Erityisesti
liike välittyy sivuilta todella hyvin; lukijassakin herää
sellainen kiireisen hermostunut olo.
Rakenne
on episodimainen.
Erilaisten kohtausten kautta nähdään ulkoministeriön arkea, joka
tuntuu olevan alituista vaellusta kriisistä toiseen. Koko ajan on
jossain päin maailmaa tekeillä jotain, mihin pitäisi reagoida heti tai viimeistään eilen.
Ensimmäisessä osassa episodit olivat erillisempiä, ja niissä
keskityttiin enemmän korostamaan ulkoministerin persoonallisuutta
kuin toisessa. Toisen osan kohtaukset olivat yhtä jatkumoa ja
liittyivät kaikki tavalla tai toisella Luusdemin kriisiin.
Ministeriö yrittää estää Yhdysvaltoja käynnistämästä sotaa
Luusdemissa, jota ei ole vaikea mielessä korvata vaikkapa Irakilla.
Ensimmäinen
osa oli hulvattomampi, mutta toisaalta toinen osa oli tarinaltaan
yhtenäisempi. Itse kallistun siihen suuntaan, että ensimmäinen oli
parempi. Se saattaa johtua osittain siitä, että toisessa osassa
taisi olla poliittisen asian osuus hitusen suurempi, kun taas
ministerin pyyhällykset ja ovien paiskomiset jäivät pienempään
osaan. Kun se, mihin poliittinen asia perustuu, on vierasta (kuten
minulle), ei albumista saa niin paljon irti kuin ensimmäisestä,
jolle saattoi kikatella tuntematta politiikkaa niin hyvin. Ehkä
siinä toinen syy: toiselle osalle ei pyrskähdellyt niin paljon.
Jos
jotain jäi kaipaamaan, niin ehkä henkilöiden ja heidän välisten
suhteidensa kehitystä. Välillä vähän vihjataan joihinkin
työntekijöiden välisiin skismoihin, mutta niihin ei kuitenkaan
tartuta kunnolla. Sama koskee Arthur Vlaminckin yksityiselämää,
joka ilmeisesti kärsii kovastikin ministeriön kiireisen aikataulun
ja työaikalakien vastaisten rutiinien vuoksi. Sitä vähän
vilautetaan, mutta ei kuitenkaan kunnolla kehitetä mihinkään
suuntaan.
Oma
kotoinen poliittinen maailmamme näyttää aika harmaalta tämän
jälkeen. On vaikea
kuvitella suomalaisia poliitikkoja viuhtomaan fanaattisen
innostuneesti kuten Taillard de Vorms, mutta ei kuitenkaan aivan
mahdotonta. Ehkä vaikkapa pepsodent-hymyisestä ulkomaankauppa- ja
eurooppaministeristämme Alexander Stubbista voisi koota samaan
tapaan hykerryttävän teoksen, jos asiaan paneutuisi joku
sisäpiiriläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti