The Killing Dance: Kolmen hirviön tanssia

Laurell K. Hamilton:

The Killing Dance (1997)

Anita Blake -sarjan kuudes osa. Samaa kuin ennemmin, miinus dekkarimaisuutta, plus erotiikkaa.

Anita on joutunut palkkatappajien tappolistalle; joku on tarjonnut hänen päästään huomattavan suuren summan riihikuivaa. Samalla pitäisi saada hoidettua zombinnostatushommia, autettava kuluttavan taudin kouriin joutunutta vampyyria, pidettävä paikallinen ihmissusilauma ruodussa sekä palloteltava kahta epäinhimillistä poikaystävää. Ihmissusi Richard ja vampyyri Jean-Claude yrittävät kumpikin voittaa Anitan omakseen.

Teos keskittyy paljolti kolmikon romanttisiin saippuaoopperakuvioihin, ja ensimmäistä kertaa höyryävän kuuma erotiikkakin polttaa sivuja; ei vain vihjailut ja läheltä piti -tilanteet. Sen sijaan poliisin työskentelyä ja selvitettäviä murhia (tai niiden selvitystä) nähdään vain vilaukselta. En ainakaan vielä ole täysin vakuuttunut tästä kehityssuunnasta – jota, olen kuullut, on odotettavissa yhä enemmän jatkossa.

Teoksen nimi, The Killing Dance, ei viittaa suoraan mihinkään fiktiiviseen paikkaan kuten aiemmissa osissa, vaan ihmissusien termiin sekä seksille että taistelulle laumanjohtajan paikasta. Oikeaa tanssimista nähdään vain melkein, kun Jean-Claude avaa uuden tanssiklubin (jonka nimi ei ole tappotanssi).

Teoksesta löytyi ripauksen verran oikeita ajatuksiakin, ei vain viihdettä. Olen itsekin siitä hiukan yllättynyt. Erityisesti Richardin ja Anitan välisissä keskusteluissa pohdittiin sitä, mikä oikein on hirviö. Onko ihmissusi hirviö vain siksi, mitä on? Onko se/hän pahempi vai parempi kuin ihminen, joka tappaa ilman tunnontuskia? Tekeekö hirviön luonto vai valinnat?

Myös oman luonnon hyväksyminen on teoksen kantavia teemoja. Richard yrittää pysyä niin ihmisenä kuin voi, hän ei voi hyväksyä sutta sisällään. Hän ei halua myöntää edes itselleen olevansa hirviö. Jean-Claude sen sijaan on jo aikaa sitten hyväksynyt sen, mitä on. Hän on vaarallinen ja tietää sen itse. Anita ei vielä oikein tiedä, mitä on. Yhä kasvavat nekromantikon kyvyt ovat viemässä häntä kauemmas ja kauemmas rajan toiselle puolen, mutta toisaalta myös koko ajan pitenevä ruumiiden vana hänen takanaan vie häntä henkisesti tiettyyn suuntaan. Ehkä tunteettoman sosiopaatin tielle, jolla Anitan vanha kaveri Edward näyttää olevan jo pitkällä.

Tämä kuudes osa syventää Richardin hahmoa ja sai minut pitämään hänestä enemmän kuin aiemmin. Mies, joka on aiemmin esitetty turvallisena ja tavallisena (vaikka onkin ihmissusi), onkin omien demoniensa piinaama. Voimakkaan alfasuden, joka ei halua tappaa, on mahdotonta selvitä loputtomiin ihmissusilauman hierarkkisissa nahisteluissa.

Siitä huolimatta pidän enemmän Jean-Claudesta kuin Richardista, tai ehkä paremmin sanottuna pidän enemmän Jean-Clauden ja Anitan suhteesta kuin Richardin ja Anitan. Ensimmäisessä on kipinää, jälkimmäinen tuntuu harmonisemmalta - ja tylsemmältä. Joskin voisi myös sanoa, että jälkimmäinen tuntuu enemmän oikeiden ihmisten suhteelta, kun ensimmäinen on vain eroottista fantasiaa - mutta sitähän me juuri haluamme tällaisilta teoksilta, vai miten on? Mistä muuten johtuu, että tämän tyyppisissä kirjoissa ihmissudet tuntuvat (ainakin alkuun) olevan niitä ”turvallisia”, ”kilttejä” vaihtoehtoja rakkaussuhteissa, kun taas vampyyrit ovat niitä viekoittelevan vaarallisia saalistajia? Johtuuko se siitä, että vampyyri nähdään yön viettelijänä, kun taas susi on suunnilleen sama kuin koira, ihmisen paras ystävä?

Täytyy kyllä myöntää, että sitä viihdettä oli määrällisesti enemmän kuin ajatusta. Erotiikka, check; (nahka)vaatteiden kuvailu, check; miehisen ulkomuodon ihailu, check; vauhti ja toiminta, check. Kaikkea löytyi. Kiintoisana yksityiskohtana täytyy mainita, että paikoin Anitan aseistuksen kuvailuun kuluu yllättävänkin pitkiä aikoja. Minkälainen ase minkäkinlaisessa kotelossa, sellainen-tai-tuollainen veitsi niin-tai-noin sinne-tai-tuonne piilotettuna, jotta sen voisi vetää käyttöön näin-tai-nuin. Sanalla sanoen asepornoa.

Sarjan suunta on muuttumassa. Vähemmän dekkaria, enemmän erotiikkaa. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan tällaista, jos suunta on pysyvämpi; itse ainakin pidin enemmän aiemmista genrecocktaileista, joissa raa'at murhat ja niiden selvitys olivat tärkeämmässä osassa. Ei minulla mitään erotiikkaa vastaan ole (päinvastoin), kunhan ei täysin hylätä myöskään dekkaria.

Cirque du Freak: Kauhua (huonosta kirjoittamisesta)

Darren Shan:

Cirque du Freak (2000)

Jotenkin eksyin taas nuorten osastolle kirjastossa, ja tämä tarttui sieltä käteeni. Vahingollinen tapa, joka pitäisi ehkä kitkeä pois; liian usein joudun pettymään. Darren Shanin 12-osaisesta saagasta (tai sen alusta) on filmattu myös elokuva.

Koulupoika Darren Shanin elämä muuttuu, kun hän lähtee ystävänsä Steve Leonardin kanssa Cirque du Freakin esitykseen. Kyseessä on siis vanhan ajan friikkisirkus, jossa vetonauloina ovat mm. susimies ja parrakas nainen. Erityisesti Darreniin vetoaa esitys, jossa Larten Crepsley esiintyy hämähäkkinsä Madam Octan kanssa; Darren kun on varsinainen hämisfanaatikko.

Juonesta en nyt liikaa haluaisi paljastaa, mutta tämä on pakko sanoa: vampyyreilla on taas hampaansa (tai ehkä tässä tapauksessa kyntensä) pelissä mukana. Jos on kuullut sarjasta aiemminkin, tämä ei liene mikään valtaisa yllätys.

Tarina kerrotaan Darrenin näkökulmasta. Kertojan ääni on sinänsä hyvin tavoitettu: se kuulostaa nuorelta. Lue: hyvin nuorelta. Samalla se myös ärsyttää, ainakin kohdeyleisöä vanhempaa lukijaa (minua).

Erityisesti huutomerkkien ylenmääräinen viljely aiheutti minulle närästystä. Ei se mitään, jos niitä on dialogissa – vaikka siinäkin aivan liikaa – mutta kun niitä vilisee tekstissäkin tiheämmin kuin muurahaispesässä muurahaisia. Näin! Kaikkea ei tarvitsisi aina korostaa huudahduksella! Kertojan tavoitteena tuntuu olemaan jatkuva lukijan kauhistuttaminen tai hätkähdyttäminen. Se toimisi paremmin, jos olisi jotain, mitä oikeasti hätkähtää – muuten tulee mieleen tarina pojasta, joka huusi sutta! Tehokeinon teho haipuu, jos sitä yliviljelee! Ihan oikeasti! Niinku aikuisten oikeesti!

Sama koskee luvun päättäviä cliffhanger-lauseita. Esimerkiksi kasiluvun päätös: ”That was when the screaming began.” Järjestään tällaisten lauseiden antama lupaus lässähtää. Ysiluvun alku: ”There was no need for the screaming.” Siis voi tsissus.

Myös: miksi, oi miksi, kirjoittaja on nimennyt päähenkilön itsensä mukaan? Miksi? Häh? No joo, Wikipediasta luin jotain loppuosiin liittyvää sepitystä, joka antaisi tälle jonkinmoisen selityksen, mutta oikeasti se on vain noloa käyttää omaa nimeään (ehkä lukuun ottamatta joitakin taiteellisemmiksi laskettavia teoksia). Miksi kirjailijat eivät tunnu ymmärtävän sitä?

Juoneltaan Cirque du Freak tuntuu petaavan alkuasetelmia jatkolle. Esimerkiksi sirkusesitystä kuvaillaan pitkään ja tarkkaan, vaikka suurella osalla esiintyjistä ei tunnu olevan oikeastaan mitään tekemistä tapahtumien kanssa. Kuvailut käärmepojasta ja kaiken mahdollisen kaman syöjästä tuntuvat turhilta, kun hahmot katoavat saman tien. Ilmeisesti sirkus palaa myöhemmissä osissa (Wikipedian mukaan), mutta teoksen sisäisen rakenteen kannalta ratkaisu ei vaan toimi. Suoraan sanottuna juoni on siis aika kämänen.

Teoksen pitäisi kai olla fantasiakauhua, mutta ei oikein missään välissä jännittänyt. Toki tämä on tarkoitettu nuoremmille, joten ehkä se jotain kymmenvuotiasta värisyttää. Minua värisytti ainoastaan kammottava kirjoitustyyli, joka sai kaiken näyttämään vain typerältä. Paremmin kirjoitettuna tästä olisi ehkä voinut saada koottua melkein kohtuullisen läpyskän, mutta ei näin.

Vaikka tapahtumat olivat välillä järjenvastaisia, juonessa ei ollut varsinaisia yllätyksiä. Paitsi ehkä se, kuinka typerä päähenkilö voi oikein olla. Ollakseen hämähäkki-intoilija Darren tuntuu tajuavan mitättömän vähän niistä kahdeksankoipisista elikoista. Kaikki, mitä hän Madam Octan kanssa tekee, on vastoin kaikkea tervettä järkeä. Toki hän on vasta nuori poika, mutta silti. Tuollaisen typeryyden pitäisi olla laitonta.

Muutenkaan en sympannut oikein ketään hahmoista. Tai ehkä korkeintaan Darrenin perhettä, joita sankarimme kohtelee suorastaan törkeästi. Esittää rakkautta, mutta silti heittää vanhempansa ja pikkusiskonsa aivan syyttä suotta kamalaan tilanteeseen. Teos ei millään tapaa käsittele esimerkiksi sitä, mitä vastaavassa tilanteessa tulisi ensimmäisenä mieleen – ainakin minulle. Spoilereita seuraa(!): jäbä käyttäytyy kuin enkeli hetken verran ja käy vielä halaamassa vanhempiaan kertoen heille rakkaudestaan vain hiukan ennen kuin hänen ruumiinsa löytyy raatona maasta oman huoneensa ikkunan alta. Tipahtanut vahingossa? Oikeasti?

Cirque du Freak ei houkuttele jatkamaan sarjan parissa.Teos oli kirjoitettu tökerösti, eikä juonikaan oikein vetänyt. Lapsille tai nuorille kirjoittamisen ei pitäisi tarkoittaa huonoa kirjoittamista. Kaipa sarja paranee jatkossa, tai näin ainakin haluan uskoa, sillä muuten Darren Shanin valtavaa suosiota on mahdotonta ymmärtää. Minä en kuitenkaan aio enempään itseäni pakottaa, vaikka lainaamassani opuksessa onkin kaikki kolme ensimmäistä osaa samojen kansien välissä. Saa jäädä tähän; se oli jo valtaisa ponnistus saada tämäkin luettua loppuun asti.

Sudenveri: Ihmisiä ja susia

Jenny Kangasvuo:

Sudenveri (2012)

Ihmissusikirjallisuutta vähän aikuisempaan ja feministisempään makuun. Tummien kansien välistä löytyy ainakin raskaita teemoja, hyvin rakennettuja naishahmoja ja kauniisti soljuvaa tekstiä. Sudenveri sijoittui taannoisessa Teoksen järjestämässä spekulatiivisen fiktion romaanikilpailussa toiseksi.

Sudenveri kertoo Pohjois-Suomessa asustavasta Laumasta, johon kuuluu oikeiden susien lisäksi myös ihmissusia, ihmisiä ja epämuotoisia välimuotoja. Ihmissudet eivät kuitenkaan ole tässä mitään täydenkuun aikaan pakosta muuttuvia puolivillejä, vaan susius on heillä verissä. Susina he ovat susia, ihmisinä ihmisiä, mutta silti aina omia itsejään. Sudenveri sijoittuu nykyajan Suomeen, mutta sekoittaa tarinaan muistoja ja kaikuja Lauman historiasta.

Tarinaa kerrotaan kolmen vahvan naisen sanoin. Martta on talvi- ja jatkosodat kokenut susilauman johtajanaaras, jonka tärkein prioriteetti on pitää Lauman olemassaolo salassa. Paljastumisen pelossa ja Laumaa suojellakseen hän on kieltänyt itseltään monia valintoja elämässään, luopunut enemmästä kuin kukaan muu. Hän näkee asiat jyrkästi; on me ja muu maailma, ja muu maailma on ainakin potentiaalisesti uhka, ei mahdollisuus.

Hanna, nuori susinainen, on jättänyt Lauman ja muuttanut nimensä Vargaksi. Hän elää ihmisenä ja elättää itseään taiteilijana ja kuvittajana kaupungissa, jossa sudella ei tunnu olevan elintilaa. Hän luulee jättäneensä suden elämän lopullisesti taakseen, kunnes oven taakse ilmestyy nuori Rasmus, epämuotoinen poika, joka on jotain suden ja ihmisen väliltä. Rasmuksen mukana tulevat vanhat pelot ja Lauman huolet. Erityisesti Vargan kasvattaneen Martan vaikutus on etäältäkin nuoreen naiseen vahva, alistava.

Marraskuu, oikealta nimeltään Siiri, on Vargan rakastettu, ihminen. Hän elää pakanakommuunissa ja tekee käsitöitä työkseen. Varga on hänelle rakas, mutta hän ei ole varma siitä, mitä itse merkitsee Vargalle. Varga pitää salaisuuksia, pimeyteen hukutettua menneisyyttä, joka putoaa kuiluna kahden naisen väliin. Marraskuu pelkää sudenkuoppia; jokainen varomaton sana tai teko saattaa laukaista Vargassa vihamielisen hylkäämisreaktion.

Tärkeitä teemoja löysin kirjasta useita. Paljon käsitellään alistamista ja alistumista, vallankäyttöä. Susina hierarkia on selkeä; on voimakas johtaja, joka saa ensimmäisenä syödä, juosta, olla. Alemmat sudet saattavat uhitella, mutta alistuminen näytetään selkeästi fyysisin elein, kun on tarpeen. Ihmisille asiat eivät ole niin helppoja, mustavalkoisia ja selkeitä. Valtaa käytetään myös Marraskuun ja Vargan välisessä ihmissuhteessa. Pitkään jatkunut salailu on ajanut Marraskuun epätoivoiseksi ja epävarmaksi jo omasta itsestäänkin. Hän haluaisi enemmän toiselta, mutta ei uskalla pyytää, koska pelkää toisen jättävän hänet lopullisesti.

Toisaalta myös vallan ikeestä nouseminen, oman tahdon toteuttaminen, on tärkeää. Varga on lähtenyt Lauman välittömästä läheisyydestä, mutta sen varjo hämärtää hänen elämäänsä minne hän ikinä meneekin. Hän ei pysty normaaliin ihmissuhteeseen ennen kuin kohtaa menneisyytensä vielä kerran. Kasvamiseen kuuluu olennaisena osana vanhemmistaan erkaneminen.

Kaksiluontoisuuden ja identiteetin käsittely nousee hienosti esiin. Susi vain on. Se tahtoo, tekee, haistaa, kokee, tuntee välittömämmin kuin ihminen. Se ei tarvitse monimutkaisia ajatusketjuja, muistoja tai epäilyjä. Ihmisenä oleminen sen sijaan on alituista epävarmuutta. Kuka minä oikein olen? Mikä minä olen? Ihminen ei määritä itseään ihmiseksi, vaan ehkä ennemmin vaikka pakanaksi, äidiksi, taiteilijaksi tai evakoksi. Ristiriita näiden kahden olemisen tilan välillä näkyy parhaiten Rasmuksessa, josta ei ulkopuolinen tiedä, mitä hän oikein on. Lopulta hän onkin ehkä juuri se, joka tietää parhaiten sen, mitä itse on.

Muistojen ja eletyn elämän paino näkyy vahvasti Martassa. Hän on ristiriitainen hahmo ankarassa rakkaudessaan, mutta ei syyttä. Hän on sellainen kuin on kaiken sen takia, mitä hänelle on tapahtunut. Vielä viimeiseen asti hän väittää, että ei koskaan halunnut valtaa, vaan halusi pelkästään suojella Laumaa; että kaikkien olisi hyvä olla. Ehkä niin onkin, mutta hän ei anna tilaa muille elää.

Naiseuden kuvaaminen on luonnollista, ei alleviivaavaa – paitsi ehkä pakanarituaaleissa. Vargan ja Marraskuun rakkaussuhde on kahden ihmisen välistä rakkautta. Sillä, että molemmat ovat naisia, on vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä he oikein ovat ihmisinä.

Vaikka teemat ovat raskaita, teksti ei siltä tunnu. Kangasvuo kirjoittaa hiukan vanhahtavaa kieltä, joka kaikesta huolimatta soljuu kauniisti. Varsinkin susien erilainen, välittömämpi suhde maailmaan kuvautuu hienosti kielen kautta.

Häiriötekijät teoksessa olivat vähäisiä. Marraskuun pakanuus ja pakanarituaalien kuvaaminen tuntui hiukan päälle liimatulta. Se ei tuonut oikein mitään lisää, vaan tuntui vaan korostavan tarinan outoutta. Olisiko juttu tuntunut liian läheiseltä, liian osalta oikeaa maailmaa, jos siihen olisi tuotu jotain enemmän valtavirtaan kuuluvia elementtejä tai hahmoja?

Toinen miinus tuli nimien viljelystä. Erityisesti Martan muistelujaksoissa vilahteli Lauman jäseniä niin paljon, että en jaksanut kaikkia edes muistaa. Erkin, Ullan, Anteron, Vilhon ja kaikkien muidenkin sivuhahmojen sukulaisuussuhteet menivät ainakin minun päässäni iloisesti niin sekaisin, että en pysynyt perässä edes siitä, mitä sukupolvea kukakin oli. Asiaa vaikeutti ennestään se, että sutena ollessa vanheneminen on nopeampaa, eli äiti saattaa lopulta näyttää tytärtään nuoremmalta, jos toinen on ollut pitkiä aikoja sutena, toinen ihmisenä.

Loppuratkaisussa oli jotain hiukan epäuskottavaa. Synkkyyden ja painostavan tunnelman yhtäkkinen valkeneminen aurinkoiseen aamuun ei ollut aivan täysin luonnollista. En toki tarkoita sitä, että olisin toivonut mitään traagista loppua, vaan ennemminkin sitä, että kaiken ei olisi tarvinnut onnistua niin hyvin ja helposti.

Pitäisi kai verrata tätä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, joka voitti sen samaisen Teoksen kirjoituskilpailun Sudenveren tullessa toiseksi. Itärannan opuksen luin joskus viime kesällä, ja se oli eri tavalla vahva lukukokemus. Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia keskenään, että niiden suora vertailu tuntuu lähes mahdottomalta.

Teemestarin kirjan ympäristökatastrofin ja veden loppumisen ympärille rakentunut tarina oli ehkä yleismaailmallisempi ja yhteiskunnallisempi. Sudenveri ottaa keskiöön yksilön ja identiteetin, eikä yhteiskuntaa juurikaan näy. Laumaa peilataan ympäröivään maailmaan vain hiukan, eikä lesbosuhteenkaan yhteiskunnallisia vaikutuksia tai arvolatauksia vilkaista.

Molemmilla kieli ja tyyli ovat hallussa, mutta eri tavoin. Itärannan teksti on hitaampaa, välillä jopa tuskastuttavan hidasta, mutta se on oleellista teoksen luonteelle. Kangasvuon kieli on hiukan vanhahtavaa, varsinkin Martan äänellä puhuessaan, mutta kaunista. Aikamuotojen, muistojen ja kertojien sekoittaminen voi olla vaikea tehtävä, mutta Kangasvuo selviää siitä kunnialla.

En ollenkaan kadehdi tuomariston tehtävää. Valinta on varmasti ollut vaikea. Itse en osaisi laittaa kumpaakaan absoluuttisesti toisen edelle, ainakaan kun toisen lukemisesta on ehtinyt vierähtää niin kauan aikaa. Lopulta kai kysymys on makueroista, eikä niihin löydy kaikenkattavia vastauksia.

Sudenveri on upea esikoiskirja, joka kuvaa maagisen realismin keinoin identiteettiä ja valtaa. Raskaista teemoistaan huolimatta – tai ehkä juuri niistä johtuen – se on sykähdyttävää luettavaa. Sen sivuilla uppoaa outoon maailmaan, joka alkaa kuitenkin tuntua omalta ja aivan luonnolliselta.

Bloody Bones: Anita Blake vauhdissa jälleen

Laurell K. Hamilton:

Bloody Bones (1996)

 

Anita Blaken tarinan viides osa jatkaa samaa yliluonnollisen ja dekkarin yhdistävää konseptia kuin edellisetkin. Mukana tällä kertaa vampyyreja, zombeja ja keijuja. Aikaisempia osia käsittelin jo varhaisemmissa kirjoituksissa.

Anita lähtee oppipoikansa Larryn kanssa työkeikalle Bransoniin (edelleen kuitenkin Missourin osavaltiossa ollaan). Siellä pitäisi herättää hautausmaallisen verran pari sataa vuotta vanhoja luita, jotta alueen omistussuhteisiin saataisiin paremmin selvyyttä. Paikan päällä Anita sotkeutuu sitten tietysti myös yliluonnollisiin murhiin ja katoamisiin.

Teoksen nimi, Bloody Bones, viittaa tällä kertaa saman nimiseen ravintolaan, mutta myös vanhaan lastenloruhahmoon. Rawhead and Bloody Bones on tarinoissa keiju, jolla peloteltiin lapsia. Keiju ei siis tässä tarkoita mitään suht kilttiä ja söpöä Helinää, vaan mennään ihan brittiläisen kansanperinteen pohjalta. Keijut (fairie, fey) voivat olla julmia ja kieroja olentoja, joilla on vahvat maagiset kyvyt.

Miesrintamalla ihmissusi Richardia nähdään vain vilaukselta, kun Anita käy sanomassa heippa ennen matkalle lähtöään. Mestarivampyyri Jean-Claudea saadaan odottaa 150 sivun verran, mutta loput vajaat kolmesataa sivua hän on tiiviisti mukana. Anita pystyy kuitenkin juuri ja juuri vielä säilyttämään siveellisyytensä, vaikka lähellä käydään.

Juoni on tällä kertaa ahdettu melkoisen täyteen vauhtia. Siinä ei edes ehdi huomata niitä heikkouksia, jotka muuten saattaisivat pistää silmään kuin parsinneula. Ajatuksellisia kömmähdyksiä ja aukkoja tarinan kuljetuksessa nimittäin kyllä löytyy, jos tapahtumia rupeaa pohtimaan tarkemmin. Miten loppurysäyttely muka selvitti kaiken? Miksi kukaan ei kaivannut kadonnutta poikaa (tai sitten lopulta sitä toistakaan)? Mikä oli lopulta erään vampyyrileidin yllättävien voimien syy?

Tällaisessa ammottavien reikien naamiointiyrityksessä tietysti auttaa, kun osaa kirjoittaa vetävästi. Ja sen Hamilton kyllä tuntuu hallitsevan. Vaikka välillä keskitytään hiukan turhankin tarkkaan siihen, mitä kenelläkin on päällään (mustaa nahkaa), on teksti pääasiassa sujuvaa. Anitan minäkerronta on edelleen hiukan sarkastisen nokkelaa, mutta ainakin se on persoonallista. Hänen hahmonsa tulee mainiosti esiin jo kirjoitustyylistä.

Minä pidän edelleen Anitan pippurisesta hahmosta. Tässä osassa saattoi havaita pientä muutosta hänen ajatusmaailmassaan. Jos muistaa sarjan ensimmäisessä osassa tavattua Anitaa, hän oli vielä selvästi jyrkempi mielipiteissään. Nyt hän alkaa hyväksyä sen, että kaikki hirviöt (siis yliluonnolliset olennot) eivät välttämättä ole täysin pahoja. Hän alkaa luiskahtaa itsekin siihen porukkaan, kun hänen nekromantikon kykynsä tulevat yhä vahvemmin esiin.

Myös sivuhahmot jäivät mieleen (enkä nyt tarkoita vain sitä iänikuista Jean-Claudea). Anitan aisapari Larry Kirkland, joka on kai vähän niin kuin Anita itse muutama vuosi ennen sarjan alkua, oli välillä kuin emäntäänsä seuraileva koiranpentu, mutta piti silti päänsä tiukoissa tilanteissa. Jasonilla, Jean-Clauden lemmikki-ihmissudella, oli kivasti jalat maassa – hahmo, joka tuntee omat rajansa ja on ihan okei niiden kanssa. Pahiksia olisin voinut katsella hiukan enemmänkin, etenkin Bloody Bones jäi lopulta hiukan laimeaksi. Vampyyrit tässä sarjassa ovat kyllä ainakin toistaiseksi olleet oikein saappaansa täyttäviä tyyppejä, sekä hyvässä että pahassa.

Kaiken kaikkiaan Bloody Bones on taattua Anita Blakea. Ainakin se on parempi kuin edellinen (The Lunatic Cafe), lähinnä kai siksi, että tässä ei ole niin paljon sitä Anitan, Richardin ja Jean-Clauden välisen kolmiodraaman tuomaa ihmissuhdepainolastia, enemmän keskitytään murhiin ja toimintaan. Ihmissuhdepuolella puidaan J-C:n ja Anitan välistä suhdetta, mutta ei kuitenkaan liikaa. Tai ehkä minä vain pidän enemmän tästä ranskalaishurmurista kuin tylsähkön turvallisesta alfasudesta. No, saa nähdä, mitä tapahtuu, kun palataan takaisin kotoisaan St. Louisiin.

Shiver: Herkkää ja kaunista – mutta tylsää

Maggie Stiefvater:

Shiver (2009)

Paranormaalia romantiikkaa nuorille - tytöille kai lähinnä. Tällä kertaa teinitytön rakkauden kohteena on ihmissusi. Suomeksi tätä voi lukea nimellä Väristys.

Grace joutui susien hyökkäyksen kohteeksi lapsena, mutta eräs lauman susista pelasti hänet. Tapauksen jälkeen samainen keltasilmäsusi hiipparoi pihapiirin lähettyvillä useampaankin otteeseen, aina talvella. Grace tuntee outoa vetoa ja viehtymystä ”suteensa”. Muutaman kohtauksen kautta aikaa kelataan eteenpäin jonnekin lukioon asti, jolloin Grace tapaa (syksyllä) Sam-nimisen nuorukaisen.

Romantiikka kukoistaa, mutta sitä varjostaa tieto Samia odottavasta kohtalosta. Kylmän talven tullen hän muuttuu sudeksi, nyt ehkä viimeistä kertaa; takaisin ihmiseksi ei ole enää paluuta. Vai löytyisikö tähän susitautiin ehkä joku parannuskeino?

Stiefvaterin kieli on levollisen runollista. Jopa liian: se menee usein tylsäksi. Itse en jaksanut joka sanaa tai lausettakaan lukea, mikä on minulle todella harvinaista – yleensä minulla on pakkomielle suorittaa kirjoista joka sana; jos joku jää välistä, minusta tuntuu siltä, että en ole suorittanut kirjaa kokonaan. Teksti on liian kaunista, siitä puuttuu kaikki rosoisuus, särmikkyys ja yllätyksellisyys.

Kerronta kulkee vuorotellen Gracen ja Samin äänellä. Ongelma vain on, että näitä ei juuri edes erota toisistaan. Selkein persoonallista ääntä kuvaava tekijä on vain haukotuttava päälleliimaus: Samilla on tapana rustata mielessään joka hetkeen sopivia laulusanoituksia. Tehokeinona se ärsyttää ainakin minua ja tuo jotenkin fanifiktiomaisen leiman koko juttuun.

Juoni on ennalta arvattava, se mitä sitä nyt on. Oho, susi olikin poika – ja poika olikin susi. Oho, nyt ne on niiiin rakastuneita. Oho, siinäkö se koko juoni olikin. Odotin jotain mielenkiintoisempaa kivojen kansien sisältä.

Tämäkin saattaisi vielä jotenkin toimia, jos hahmot edes olisivat kiinnostavia. Mutta kun eivät ole. Grace on melko persoonaton – muka käytännöllinen ihminen, mutta eipä se paljon käytännössä näy. Sam ei edes vaikuta pojalta – ihmissudessa pitäisi minusta olla jotain eläimellistä raakuutta, jota tästä nössöstä ei vaan löydy. Hän on kuin joku vanha tantta enemmän kuin teinipoika.

Mukaan on ahdettu myös onnettomia perhesuhteita ja teiniangstia, tietysti. Gracen vanhempien välinpitämättömyys tytärtään kohtaan menee jo hieman yli. En väitä, että sellaisia vanhempia ei välttämättä olisi, ihmettelen vaan, oliko se nyt sitten edes tarpeellista. Miksi ei kerrankin voisi olla tavallinen kohtuullisen onnellisen perheen tyttö pääosassa?

Tietysti teos on suunnattu hiukan nuoremmille kuin normaali lukemistoni, enkä ole varsinaista kohderyhmää, mutta onko silti liikaa vaatia jonkinlaista laatua, vaikka yleisö olisikin nuorempaa? Yliluonnollinen rakkaus ja teiniangsti kaipaisivat seurakseen vähän jotain muutakin – tai ainakin vähemmän paperisia hahmoja.

Ehkä tämä sopii jollekin teini-ikäiselle romantiikan nälkäiselle, ei selvästikään minulle. Kieli oli kyllä herkkää ja kaunista - vaikkakin tylsää. Samaa voi sanoa koko teoksesta. Stiefvater on kirjoittanut teokselle kahden osan verran jatkoakin, mutta minä en aio niihin edes koskea.

Fool Moon: Dresden jahtaa ihmissusia

Jim Butcher:

The Dresden Files 2: Fool Moon (2001)  

 

Velhodekkarisaagan kakkososan kohteena ovat ihmissudet. Juonellisesti itsenäisen teoksen voi lukea vaikka ennen ensimmäistäkin.

Chicagon ainut ammattivelho Harry Dresden pestataan taas poliisin avuksi, kun liikkeellä on susimainen sarjamurhaaja. Kaiken takana on joko jonkinlainen susikultti tai – tietysti – ihmissusi. Ykkösosan hahmokaartista rooleihinsa palaavat mm. komisario Karrin Murphy (söpö mutta kova), toimittaja Susan Rodriguez (napakka mutta kaunis), herrasmiesmafioso Johnny Marcone (iljettävä mutta rationaalinen) sekä tietysti apurihenki Bob (puhuva pääkallo; tarvitseeko enempää edes sanoa?).

Juoneltaan Fool Moon on aikamoinen kiemura. Epäilyttäviä hahmoja on paljon, mutta minä ainakin arvasin pääpahiksen jo melko alkuvaiheessa. Olisiko jotain jäänyt kuitenkin muistiin telkkarisarjasta? Vai oliko vastaus ehkä liian ilmeinen?

Periaatteessa seurataan samaa kaavaa kuin edellisessäkin osassa: murha, Harry paikalle, Harrya epäillään, Harry karkaa poliisilta, Harry yrittää puhdistaa maineensa ja pysäyttää oikean murhaajan, Harry hakataan henkihieveriin ennen kuin hän lopulta pelastaa tilanteen viime hetkellä. Yksityiskohdat tekevät tästä kuitenkin riittävän erilaisen ja siksi jännittävän.

Butcherin näkemys ihmissusiin on kiehtova. Dresdenin maailman ihmissudet eivät suinkaan ole mitään erikoisen viruksen uhreja tai muuta vastaavaa, eikä juttuun liity puremalla tartuttaminen millään tapaa. Kaikessa on kyse taikuudesta. Ihmissusia on montaa lajia; esimerkiksi jonkun voi kirota muuttumaan täydenkuun aikaan eläimeksi tai sitten sudeksi voi itsensä muuttaa vaikkapa ulkopuolisen taikaesineen avulla. Eri tyyppisillä susilla on tietysti erilaisia ominaisuuksia, vahvuuksia ja heikkouksia.

Kaikelle on siis maailman sisäisen logiikan mukainen selitys. Vaikka Dresdenin maailmassa on taikuutta, se ei tarkoita sitä, että kaikkiin myytteihin tulisi uskoa. Dresdenin maailmassa elokuvien ihmissudet, joiden purema tartuttaa kirouksen ja joihin tepsii vain hopealuodit, ovat lähes yhtä keksittyjä kuin omassammekin. Totuutta on vain ajatuksen verran.

Hahmot ärsyttävät minua hiukan. Harrylla on ylikasvanut sankarikompleksi ja sen päälle vielä paisunut itsesyytöselin. Kaikki paha, mitä maailmassa tapahtuu, on jollain tapaa Harryn syytä. Varmasti on. Ehkä osittain juuri siksi hänen pitää olla se, joka pelastaa maailman, vaikka olisi kuinka voimaton ja ruhjottu. Kertojana hän ei onnistu vakuuttamaan ainakaan minua näistä tunteista.

Muut henkilöt taas tuntuvat jollain tapaa ohuilta. Heistä ei ainakaan minun mielessäni ole vielä kasvanut oikeita ihmisiä, he tuntuvat olevan vain pakollisia välineitä juonen eteenpäin viemiseksi.

Dresdeniä on arvosteltu sovinismista, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt (vaikka olen nainen). Toki olen huomannut, kuinka naishahmot ovat jokseenkin kauttaaltaan hemaisevia, ja heitä kuvaillaan juuri ulkoisten piirteidensä kautta, mutta en näe siinä mitään ongelmaa. Monessa naisille kirjoitetussa sarjassa asetelma on päinvastoin; kaikki yliluonnolliset mieshahmot ovat ylimaallisen komeita ja taistelevat päähenkilön suosiosta kuin urosmetsot. Miksi naiset saisivat olla seksistisiä, mutta miehet eivät? Kun minäkertoja on kuitenkin mies, niin miksi hänen kerrontansa ei saisi olla miehisen äänen kertomaa? Enemmän minua häiritsee ehkä juuri se miehisyys, johon en niin helposti naisena pysty samaistumaan.

En ole vielä aivan vakuuttunut, mutta sen verran vaikuttavaa on Butcherin teksti, että aion koittaa vielä parin osan verran (jos niitä kirjastosta löydän). Jos ei vielä silloinkaan täysin nappaa, niin saattaa jäädä sarja kesken. Jos näin käy, syy ei suinkaan ole kirjassa, vaan ennemminkin siinä, että emme vain ole yhteensopivia.

Life, Liberty and the Pursuit of Sausages: Ulottuvuuksien välistä sekoilua

Tom Holt:

Life, Liberty and the Pursuit of Sausages : a Comedy of Transdimensional Tomfoolery (2011)

Tom Holt sotkee taikuutta ja huumoria nyky-Englantiin sijoittuvassa romaanissaan Life, Liberty and the Pursuit of Sausages. Odotettavissa on arkipäivän kummallisia tapahtumia, keskiaikaisia ritareita, asianajajia, kanoja, pilvilinnoja ja muuten vain ylenmääräistä sekoilua.

Juoni kutoo monta englantilaista lankaa yhteen. Asianajaja Polly Mayerille alkaa tapahtua eriskummallisia asioita: kahvikuppeja katoaa, joku tekee hänen töitään, mekko menee mukana, kun koko pesula katoaa. Hänen veljensä Don löytää pesulassa käyttämänsä puvun taskusta eriskummallisen teroittimen ja joutuu siskonsa sotkuihin mukaan. Kiinteistöfirman pomo herra Huos kadottaa jotain tärkeää ja palkkaa Stanley Gogertyn etsimään sitä. Entä miten munat, kanat ja siat liittyvät tähän kaikkeen?

Kaikkien hahmojen ympärillä tuntuu tapahtuvan jotain mystistä. Ulottuvuudet menevät vinksin vonksin ja taikuuttakin epäillään kaikesta, vaikka kukaan ei siihen haluaisi oikein uskoa. Mutta kun omituisille asioille ei oikein löydy muutakaan selitystä, niin vaihtoehdot ovat vähissä.

Kaiken tämän Tom Holt käärii humoristiseen lahjapaperiin ja tarjoilee lukijalle. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja sukkelahkoa, erityisesti dialogin kuljetuksesta tykkäsin. Välillä hän hyppää hahmonsa pään sisään, mutta muuten kerronta on ulkopuolista (harvinaista viime aikoina lukemissani kirjoissa, jotka kaikki tuntuvat olevan minäminäminää).

Lankoja on aivan liikaa, kuten yllä olevasta selostuksestakin voi kai arvata. Ne eivät oikein tunnu pysyvän hallussa, ja tarina leviää käsiin. Varsinkin alussa minulla oli vaikeuksia kiinnostua mistään juonenpätkästä, kun tarina hypähteli paikasta toiseen aivan liian tiuhaan. Ei tullut edes fiilistä, että "eeiiiih, mitä seuraavaksi", kun lähdetään uuteen paikkaan ja uusiin hahmoihin, koska edellisiinkään ei vielä ollut ehtinyt kunnolla tutustua.

Hahmojakin on turhan paljon, kun kukaan ei oikein nouse muiden yli. Vielä loppupuoliskollakin löydetään uusia tyyppejä, joiden reppuselkään lukija hyppäytetään, vaikka jo silloin on vaikeuksia pysyä kaikkien sankareiden perässä.

Hyppelevä tyyli saattaa toimia, jos sen hallitsee hyvin. Tom Holt ei kuitenkaan oikein pärjää vertailussa vaikkapa Terry Pratchettille tai Douglas Adamsille. Kaikkien teksti on huumoripitoista spefiparodiaa, jossa teksti välillä poikkeaa sinänsä juonen kannalta melko tarpeettomille sivupoluille. Tässä lajissa Holt on minulle luokkaa ”ihan kiva, mutta ei täysin iske”.