The Dresden Files 2: Fool Moon (2001)
Velhodekkarisaagan kakkososan kohteena ovat ihmissudet.
Juonellisesti itsenäisen teoksen voi lukea vaikka ennen ensimmäistäkin.
Chicagon ainut ammattivelho Harry Dresden pestataan taas
poliisin avuksi, kun liikkeellä on susimainen sarjamurhaaja. Kaiken takana
on joko jonkinlainen susikultti tai – tietysti – ihmissusi. Ykkösosan
hahmokaartista rooleihinsa palaavat mm. komisario Karrin Murphy (söpö mutta
kova), toimittaja Susan Rodriguez (napakka mutta kaunis), herrasmiesmafioso
Johnny Marcone (iljettävä mutta rationaalinen) sekä tietysti apurihenki Bob
(puhuva pääkallo; tarvitseeko enempää edes sanoa?).
Juoneltaan Fool Moon on aikamoinen kiemura.
Epäilyttäviä hahmoja on paljon, mutta minä ainakin arvasin pääpahiksen jo melko
alkuvaiheessa. Olisiko jotain jäänyt kuitenkin muistiin telkkarisarjasta? Vai
oliko vastaus ehkä liian ilmeinen?
Periaatteessa seurataan samaa kaavaa kuin edellisessäkin
osassa: murha, Harry paikalle, Harrya epäillään, Harry karkaa poliisilta, Harry
yrittää puhdistaa maineensa ja pysäyttää oikean murhaajan, Harry hakataan
henkihieveriin ennen kuin hän lopulta pelastaa tilanteen viime hetkellä.
Yksityiskohdat tekevät tästä kuitenkin riittävän erilaisen ja siksi
jännittävän.
Butcherin näkemys ihmissusiin on kiehtova. Dresdenin
maailman ihmissudet eivät suinkaan ole mitään erikoisen viruksen uhreja tai
muuta vastaavaa, eikä juttuun liity puremalla tartuttaminen millään tapaa.
Kaikessa on kyse taikuudesta. Ihmissusia on montaa lajia; esimerkiksi jonkun
voi kirota muuttumaan täydenkuun aikaan eläimeksi tai sitten sudeksi voi
itsensä muuttaa vaikkapa ulkopuolisen taikaesineen avulla. Eri tyyppisillä
susilla on tietysti erilaisia ominaisuuksia, vahvuuksia ja heikkouksia.
Kaikelle on siis maailman sisäisen logiikan mukainen selitys.
Vaikka Dresdenin maailmassa on taikuutta, se ei tarkoita sitä, että kaikkiin
myytteihin tulisi uskoa. Dresdenin maailmassa elokuvien ihmissudet, joiden purema tartuttaa
kirouksen ja joihin tepsii vain hopealuodit, ovat lähes yhtä keksittyjä
kuin omassammekin. Totuutta on vain ajatuksen verran.
Hahmot ärsyttävät minua hiukan. Harrylla on
ylikasvanut sankarikompleksi ja sen päälle vielä paisunut itsesyytöselin.
Kaikki paha, mitä maailmassa tapahtuu, on jollain tapaa Harryn syytä. Varmasti
on. Ehkä osittain juuri siksi hänen pitää olla se, joka pelastaa maailman,
vaikka olisi kuinka voimaton ja ruhjottu. Kertojana hän ei onnistu vakuuttamaan
ainakaan minua näistä tunteista.
Muut henkilöt taas tuntuvat jollain tapaa ohuilta. Heistä ei
ainakaan minun mielessäni ole vielä kasvanut oikeita ihmisiä, he tuntuvat olevan vain pakollisia välineitä juonen eteenpäin viemiseksi.
Dresdeniä on arvosteltu sovinismista, mutta ainakaan minua se
ei häirinnyt (vaikka olen nainen). Toki olen huomannut, kuinka naishahmot ovat
jokseenkin kauttaaltaan hemaisevia, ja heitä kuvaillaan juuri ulkoisten
piirteidensä kautta, mutta en näe siinä mitään ongelmaa. Monessa naisille kirjoitetussa sarjassa asetelma on päinvastoin; kaikki yliluonnolliset mieshahmot ovat ylimaallisen
komeita ja taistelevat päähenkilön suosiosta kuin urosmetsot. Miksi naiset saisivat olla seksistisiä, mutta miehet eivät? Kun minäkertoja on kuitenkin mies, niin miksi hänen kerrontansa ei saisi olla miehisen äänen kertomaa? Enemmän minua häiritsee ehkä juuri se miehisyys, johon en niin helposti naisena pysty samaistumaan.
En ole vielä aivan vakuuttunut, mutta sen verran
vaikuttavaa on Butcherin teksti, että aion koittaa vielä parin osan verran (jos niitä kirjastosta löydän). Jos
ei vielä silloinkaan täysin nappaa, niin saattaa jäädä sarja kesken. Jos näin
käy, syy ei suinkaan ole kirjassa, vaan ennemminkin siinä, että emme vain ole
yhteensopivia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti