Shiver: Herkkää ja kaunista – mutta tylsää

Maggie Stiefvater:

Shiver (2009)

Paranormaalia romantiikkaa nuorille - tytöille kai lähinnä. Tällä kertaa teinitytön rakkauden kohteena on ihmissusi. Suomeksi tätä voi lukea nimellä Väristys.

Grace joutui susien hyökkäyksen kohteeksi lapsena, mutta eräs lauman susista pelasti hänet. Tapauksen jälkeen samainen keltasilmäsusi hiipparoi pihapiirin lähettyvillä useampaankin otteeseen, aina talvella. Grace tuntee outoa vetoa ja viehtymystä ”suteensa”. Muutaman kohtauksen kautta aikaa kelataan eteenpäin jonnekin lukioon asti, jolloin Grace tapaa (syksyllä) Sam-nimisen nuorukaisen.

Romantiikka kukoistaa, mutta sitä varjostaa tieto Samia odottavasta kohtalosta. Kylmän talven tullen hän muuttuu sudeksi, nyt ehkä viimeistä kertaa; takaisin ihmiseksi ei ole enää paluuta. Vai löytyisikö tähän susitautiin ehkä joku parannuskeino?

Stiefvaterin kieli on levollisen runollista. Jopa liian: se menee usein tylsäksi. Itse en jaksanut joka sanaa tai lausettakaan lukea, mikä on minulle todella harvinaista – yleensä minulla on pakkomielle suorittaa kirjoista joka sana; jos joku jää välistä, minusta tuntuu siltä, että en ole suorittanut kirjaa kokonaan. Teksti on liian kaunista, siitä puuttuu kaikki rosoisuus, särmikkyys ja yllätyksellisyys.

Kerronta kulkee vuorotellen Gracen ja Samin äänellä. Ongelma vain on, että näitä ei juuri edes erota toisistaan. Selkein persoonallista ääntä kuvaava tekijä on vain haukotuttava päälleliimaus: Samilla on tapana rustata mielessään joka hetkeen sopivia laulusanoituksia. Tehokeinona se ärsyttää ainakin minua ja tuo jotenkin fanifiktiomaisen leiman koko juttuun.

Juoni on ennalta arvattava, se mitä sitä nyt on. Oho, susi olikin poika – ja poika olikin susi. Oho, nyt ne on niiiin rakastuneita. Oho, siinäkö se koko juoni olikin. Odotin jotain mielenkiintoisempaa kivojen kansien sisältä.

Tämäkin saattaisi vielä jotenkin toimia, jos hahmot edes olisivat kiinnostavia. Mutta kun eivät ole. Grace on melko persoonaton – muka käytännöllinen ihminen, mutta eipä se paljon käytännössä näy. Sam ei edes vaikuta pojalta – ihmissudessa pitäisi minusta olla jotain eläimellistä raakuutta, jota tästä nössöstä ei vaan löydy. Hän on kuin joku vanha tantta enemmän kuin teinipoika.

Mukaan on ahdettu myös onnettomia perhesuhteita ja teiniangstia, tietysti. Gracen vanhempien välinpitämättömyys tytärtään kohtaan menee jo hieman yli. En väitä, että sellaisia vanhempia ei välttämättä olisi, ihmettelen vaan, oliko se nyt sitten edes tarpeellista. Miksi ei kerrankin voisi olla tavallinen kohtuullisen onnellisen perheen tyttö pääosassa?

Tietysti teos on suunnattu hiukan nuoremmille kuin normaali lukemistoni, enkä ole varsinaista kohderyhmää, mutta onko silti liikaa vaatia jonkinlaista laatua, vaikka yleisö olisikin nuorempaa? Yliluonnollinen rakkaus ja teiniangsti kaipaisivat seurakseen vähän jotain muutakin – tai ainakin vähemmän paperisia hahmoja.

Ehkä tämä sopii jollekin teini-ikäiselle romantiikan nälkäiselle, ei selvästikään minulle. Kieli oli kyllä herkkää ja kaunista - vaikkakin tylsää. Samaa voi sanoa koko teoksesta. Stiefvater on kirjoittanut teokselle kahden osan verran jatkoakin, mutta minä en aio niihin edes koskea.