Annukka Salama:
Piraijakuiskaaja
(2013, WSOY)
Piraijakuiskaaja
on nuorille suunnattua urbaania fantasiaa tai paranormaalia
romantiikkaa, miten sen nyt ottaa. Sarjan aloitti Käärmeenlumooja.
Unna,
jolla on oravan ketteryys, ei oikein viihdy lukiossa. Sen
sijaan faunoidipoikaystävä
Rufuksen kanssa sujuu suorastaan ruusuisesti, ja mukana menossa ovat
tietysti myös vanhat tutut faunoidikaverit Joone, Ronni ja Vikke.
Uusiakin tuttavuuksia tavataan: kameleontti Nemo ja hänen siskonsa
Eden tuovat kuvioon kivasti hiukan räväkkyyttä lisää.
Faunoidijengi
lähtee matkalle Amerikan ihmemaahan. Tarkemmin sanottuna
aurinkoiseen Kaliforniaan, missä odottavat shoppailutaivaat ja
surffailuaallot. No, ei sitä tietenkään pelkästään hummailemaan
lähdetä, vaan Los Angelesissa odottaa myös kansainvälinen
voimaeläinsuojeluvaltuutettu, jolta pitäisi käydä utelemassa
tietoja oravatyttö Unnan perimästä. Joone on ulkomailla
levytyssopimusta rustaamassa, muut porukasta entouragena muuten vaan.
Ykkösosan
tavoin teos imaisee mukaansa kuin Tyynen valtameren virtaukset.
Hahmot ovat ihastuttavia, ja heidän seikkailujaan todellakin haluaa
lukea (tai ainakin minä haluan). Vauhtia riittää, eikä
huumoriakaan ole unohdettu.
Nemo
ja Eden hurmasivat minut täysin. Unohda koko Rufus ja Unna -kuvio
(heidän kuherteluunsa alkoi jo kyllästyä muutenkin – ennen aivan
lopun käännettä), näissä surffailijanuorissa on rokkaavaa särmää
triplasti enemmän. Eden varsinkin ihastutti. Nemo jäi vielä
toistaiseksi pikkaisen pinnalliseksi, mutta ehkä jatko tuo siihen
kutinaan helpotusta.
Unnan
ja Rufuksen suhteesta en enää jaksanut olla niin kiinnostunut, en
ennen kuin vasta aivan lopussa. Lepertely ja kuhertelu ja
mustiskohtaukset ja muu sen sellainen toisti itseään liian pitkän
aikaa. Unnaan aloin jopa hitusen ärsyyntyä; missä on se ketterän
vikkelän nokkela oravainen, joka Käärmeenlumoojan
alussa ihastutti? Toki oravantaitoja hyödynnetään surffaillessa
tai skeittaillessa, mutta ne tuntuvat siitä huolimatta jäävän
jonnekin taustalle, ja pintaan jää vain oravan pelokkuus. Miksi
kaikki sarjan miekkoset saavat voimaeläimikseen cooleja vahvoja
eläimiä, kun taas ainoan tytön on tyytyminen arkaan oravaan? No,
siinäkin asiassa Eden vetää paremmaksi, vaikka ei varsinainen
faunoidi olekaan. Rufuksen ylivoimaisuus, kaikkivoipaisuus,
suorastaan täydellisyys ei suoraan sanottuna ole kiinnostavaa.
Komea, seksikäs, huumorintajuinen, älykäs, rakastava, tunteistaan
puhuva, sopivasti mustasukkainen (no okei, ehkä vähän liikaakin),
upporikas lohikäärme – joojoo, nyt joku raja siihen jo! Ja kaiken
tämän lisäksi tulee vielä Piraijakuiskaajan
paljastukset miekkosen sukuhistoriasta. Riittää jo!
Vanhoista
hahmoista oli ihana päästä hiukan tiukemmin lepakkopoju Ronnin
hahmoon kiinni, vaikka olisin halunnut lukea tyypistä vieläkin
enemmän. Kiinnostava hahmo kaikessa ristiriitaisuudessaan.
Harakanpoika Joone on ihana, villivarsa Vikke vaan väsyttävä –
mutta toisaalta tarpeellinen pitämään vauhtia yllä nasevan
sanailun saralla. Miksei muuten kellään voi olla normaalia,
tavallista nimeä?
Juoni
kulkee sinänsä mukavasti, mutta ykkösosan tavoin minusta alkoi
tässäkin tuntua jossain keskivaiheilla, että nyt vain junnataan
eikä edetä. Junnaaminen ei nyt siis tarkoita sitä, että samaa
asiaa vatvottaisiin ikuisuuksia, vaan enemmänkin sitä, että
kaikkea tehdään, mutta varsinainen juoni ei ole matkalla minnekään.
Käydään shoppailemassa ja surffailemassa ja snorklailemassa ja
skeittailemassa ja ihan vaan chillaillaan, mutta juonellisesti ei
päästä eteenpäin. Eivät nämäkään kohdat siis tylsiä ole,
mutta jotenkin niitä olisi voinut rytmittää paremmin muiden,
juttua edistävien tapahtumien sekaan. Metsästäjien ja faunoidien
välinen kamppailu olisi kiinnostanut enemmän kuin se kuhertelu. Oli
niillä lomailukohtauksillakin tietysti merkityksensä ryhmän
sisäisen dynamiikan valottajina, mutta ehkä vähän vähempikin
olisi riittänyt. Lopulta loppuhuipennus tulee melkein yllättäen ja
on ohi turhan nopeasti.
Kieli
on nuorekasta ja vetävää, hiukan rosoista hyvällä tavalla.
Erityisen mielellään lukee hahmojen keskinäistä sanailua.
Hyväntahtoinen naljailu on kai sitä parhaiten määrittävä
piirre, ja sitä on suorastaan hykerryttävää lukea. Huumori kukkii
kuin isoäidin pelakuut.
Häiritseviäkin
piirteitä löytyy, esimerkiksi termiä 'geesh' viljeltiin vähän
turhan paljon. En oikein osannut päättää, miten tuo pitäisi
lukea suomenkielisessä tekstissä, siis 'tsiis' vai 'keesh' vai
'giish' vai miten. Anglismeja muutenkin viljellään huolella. Okei,
ymmärrän, että sillä tavoitellaan nuorten lukijoiden omaa kieltä,
mutta minua alkoi hiukan häiritä niiden paljous silti. Mutta
toisaalta, US of A:ssahan tässä ollaan, niin ehkä sekin selittää.
Sepä
tuokin muuten mieleeni uuden asian. Kun kerran Amerikassa ollaan,
niin siellä kai puhuttaisiin sitten amerikkaa. Ei kun siis
englantia. Olin päättelevinäni joistain yhteyksistä, että Unna
ei ilmeisesti puhu tai ymmärrä kieltä kovinkaan hyvin, mutta silti
välillä vaikutti, että hän jutteli paikallisten kanssa
ongelmitta. Esimerkiksi tämä voimaeläinsuojelutyyppi – puhuiko
hän norsunmuistinsa avulla suomea? Vai tulkkasiko Rufus? Joissain
kohdissa minun oli vaikea ymmärtää, mitä kieltä tässä nyt
oltiin puhuvinaan. Joitain lyhyitä repliikkejä oli englanniksi,
mutta pääasiassa ne oli 'suomennettu'.
Fantasiapiirteiden
lisäksi tarinassa on turhan paljon muitakin epäuskottavuuksia,
joita en oikein tahtoisi pureksimatta niellä. Unnan koulukokemus
esimerkiksi on ärsyttävän yksipuolisen negatiivinen. Löytyykö
hyvinvointi-Suomessa muka koulua, jossa yhden lukiolaisen
kiusaamiseen osallistuvat oppilaiden lisäksi myös opettajat? Siis
lukiota, ei mitään peruskoulua? Eikä kyse nyt ollut pelkästä
piireistä ulos sulkemisesta, vaan suoranaisesta kiusaamisesta,
ainakin opettajien taholta.
Häiritsevää
oli myös (kuten ykkösessäkin) Unnan perheen kuvaus, joka jäi
turhan heppoiseksi. Suuri paljastus tyttären ja tämän poikaystävän
yliluonnollisista ominaisuuksista ja ”kaapista tulon” vastaanotto
ei millään muotoa tunnu luonnolliselta. Kaikki on ohi hetkessä, ja
vanhemmille on ihan okei, että Unna on mitä on, poikaystävänsä
on mitä on, ja vielä kaiken lisäksi sekin, että (alaikäinen,
koulusta sopivasti pariksi viikoksi erotettu) Unna häippäsee
Amerikkaan poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa. Kenellä
tavallisella lukiolaisella on muka varaa ja mahdollisuus lähteä
noin vain matkalle kesken lukukauden, ilman sen pitempää
valmistautumista? Vähän epäilytti koko tämä
shoppailusurffailuchillailumatka kokonaisuudessaan.
Lopuksi
pitää vielä ihmetellä tätä voimaeläinsuojeluyhdistystä ja
-valtuutettua. Kävi selväksi, että sanayhdistelmä on aika ovela
ja hauska, mutta eikö kuitenkin olisi luontevampaa lyhentää sitä
suuntäytettä vaikkapa pelkäksi valtuutetuksi (joskus se lyheneekin
esimerkiksi suojeluvaltuutetuksi, mutta liian harvoin, liian vähän).
Ihan kuin joku oikeasti sanoisi tuommoista sanahirviötä jatkuvasti.
Hyvä,
vaikka ei ehkä aivan yhtä hyvä kuin ykkönen.
Tai ehkä ykkösessä oli uutuudenviehätystä ja uuden idean hurmaa,
mene ja tiedä missä syy preferensseille. Tässä oli kiinnostavaa
päästä syvemmälle faunoidien maailmaan ja sisäiseen
politiikkaan. Ja Ronniin! Vauhdikas toiminta, hyvät hahmot, huumori
ja kielen imu pitävät teoksen kirkkaasti pinnalla huolimatta
eräistä epäloogisuuksista ja joistakin ärsyttävistä piirteistä.
Loppu saa janoamaan lisää, eli kyllä siihen seuraavaankin osaan
aion sitten joskus tarttua.
Minuakin ärsytti nuo tehosanat/anglismit, varsinkin kun kirjoitusasu vaihteli niin kovasti, oli englanniksi, suomennettuna ja vielä lausuma-asussa kirjoitettuja tehosanoja. Minusta noita faunoidien eläinominaisuuksia myös korostettiin ja toistettiin turhan paljon, se vei huomiota juonelta. Silti tämä oli oikein vetävä ja vauhdikas kirja, jatkoa odotellessa :)
VastaaPoistaJoo, nyt kun mainitsit, niin kyllä tosiaan taidettiin aika paljon eläintä korostaa, esimerkiksi hahmoihin viitattiin eläimien nimillä (tyyliin "se lohikäärme"). Ja silti minulle jotenkin jäi sellainen olo, että eläinpuolesta ei oikeastaan ollut lopulta mitään iloa, ainakaan Unnalle. Rufukselle tietysti oli. Vähän kuten ykkösessäkin, ärsytti hiukan se, että tyttö saa vaan vikistä kun jätkät hoitaa homman. Jatkoa minäkin jäin kaikesta huolimatta venailemaan!
Poistaihania! :)
VastaaPoista