Richard Kadrey:
Kill City Blues
(2013, HarperVoyager)
Kill City Blues
on viides osa Sandman Slim -sarjassa, joka on jonkinlaista nupit
kaakkoon -tyyppistä urbaania fantasiarellestystä aseet paukkuen.
Vähän kuin Supernaturalin
ja Quentin Tarantinon äpärälapsi, joka sitten annettiin jonkun
hullun Frankensteinin kasvatettavaksi. Ja pakattiin lopulta kansien
väliin.
James
Stark on Sandman Slim; mörköjen pelkäämä (ainakin suurinpiirtein) ihminen.
Pikakertauksena arpinaamaisen antisankarin aikaisemmista vaiheista: hänen kirjattuun elämäänsä
on mahtunut mm. pako Helvetistä, väliulottuvuuden asukkien karkotus
maasta, maailmanlopun estäminen tai pari, zombien tuhoamista ja
hetkellinen pesti Luciferina.
Tässä viidennessä
osassa meno jatkuu entisen kaltaisena. Nyt juoni on oikeastaan
pohjimmiltaan aika perinteinen taikaesineen etsintä -tyyppinen
juttu, mutta koko homma vedetään toki kieli poskessa ja
action-mankelin läpi. Eli tylsäksi ei aika suinkaan ehdi käymään.
Juttu on siis tämä:
Starkin pitäisi saada takaisin Qomrama Om Ya eli tuttavallisemmin
kasipallo. Se nimittäin on suunnilleen ainut asia, joka millään
tapaa tehoaa vanhoihin jumaliin, jotka ovat kovasti tunkeutumassa
takaisin maailmaan. Äkäisinä kuin ampiaiset vielä kaiken
huipuksi. Kostonhimoisina kuin mitkä. Eikä vanhoilla jumalilla ole
tapana olla yhtä lempeitä ja armahtavaisia kuin tällä nykyisellä,
jolla itselläänkin on omat ongelmansa. Kasipallon perässä sitten
laukataan ympäri Los Angelesia ja lopulta mennään seikkailemaan
labyrinttimaiseen vanhaan ostoskeskukseen, jota nykyään asuttavat
vain kummitukset ja muut hullut. Mukana toikkaroi vanhoja tuttuja ja
joitakin uusiakin.
Ai
että minä pidän tästä sarjasta!
Se vaan on aivan mahtavaa aivotonta mekastusta tällaiselle urpaanin
fantsun ystävälle kuin minä. Edellinen osa oli hienoinen
notkahdus, mutta tämä veti taas kuin vasta paikattu viemäri.
Starkin
minäkerronta on jälleen kerran turboahdettu täyteen
pop-kyldyyriviittauksia, aasinsiltoja ja kerrassaan hykerryttäviä
kielikuvia. Toimintaa riittää, mutta mukaan on annosteltu sopivassa
määrin myös angstausta, pohdintaa ja yleistä aprikointia asiain
tilasta (näiden kahden suhde oli muistaakseni se, mikä edellisessä
osassa mätti).
Muut hahmot ovat
myös aivan mahtavia. Ja etenkin se dialogi, joka kyllä tuo mieleen
sen jo mainitun Tarantinon parhaat hetket. Ei sitten minkäänlaista
kunnioitusta minkäänlaisia asioita kohtaan. Kyyninen musta huumori
ryydittää kaikkea, ja sitäkös minä suorastaan rakastan!
Suhde jumaliin on
edelleen yhtä riemukkaan räävitön, eikä silkkihansikkaita ole
onneksi vieläkään kiskottu käsiin uskonnollisia aiheita
käsitellessä. Enkeleitä ja Helvetin asukkeja kohdellaan
yhtäläisellä kohteliaisuuden puutteella, eikä ihmiskuntakaan
tietenkään pääse mankelin läpi tahrattomana.
Eihän
tällä mitään suurta sanomaa ole, mutta mitä se haittaa?
Tämä on rehellisesti ja kaunistelematta aivan helvetin hyvää
viihdettä. No, jos jotain syvällisempää yrittää jutusta löytää,
niin ehkä jotain sellaista läheisistä välittämisen viestiä
tässä voi nähdä. Jos oikein haluaa kaivaa.
Stark on ihan täysi
paskiainen, mutta kai hänellä silti on jossain kaiken sen alla
jotain inhimillistä tunnetta jäljellä. Hän on valmis vaikka
taistelemaan jumalia vastaan ystäviensä puolesta. Ja maailmanloppua
vastaan taistellaan sen takia, että silloin myös kaikki
kulttileffat tuhoutuisivat.
Yksinkertaisesti
sanottuna: suosittelen!
Mutta sillä varauksella toki että edelliset osat on jo luettu eivätkä verinen toiminta, uskonnon pilkkaaminen tai esimerkiksi
nokkelat pop-viittaukset ja sanailu aiheuta liiallista närästystä.
Toisin sanoen tältä sarjalta on turha odottaa mitään normien
mukaista sisäsiisteyttä tai syvällistä sanomaa. Kuten jo sanoin,
aivan helvetin hyvää viihdettä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti