Ben Aaronovitch:
Rivers of
London (2011)
Taas kerran yksi
urbaani fantasia, jossa selvitetään yliluonnollisia rikoksia. Tällä
kertaa paikkana on Lontoo, ja joka sanasta voi aistia kaupungin
historiallisen arvon. Velhoja, kummituksia, vampyyreja, Thamesin
jumalia, kaikkea löytyy.
Kertoja Peter
Grant on Lontoon poliisissa uraansa aloitteleva nuori mies. Hän
pelkää saavansa siirron paperihommiin, mutta murhatapauksen
todistajaksi ilmoittautuvan aaveen tapaaminen pelastaa hänet
tylsältä työelämältä. Peter värvätään poliisin salaiseen
yhden hengen jaostoon, jonka ylikomisario (tai jotain sinnepäin)
Thomas Nightingale, Englannin viimeinen velho, ottaa hänet
oppipojakseen. Taikuuden alkeiden opettelun ohessa selvitetään
epäilyttävän yliluonnollisia sarjamurhia ja yritetään lepytellä
riidoissa olevia Thamesin jumalia, Mama Thamesia ja Father Thamesia.
Teos siis yhdistää
– kuten niin monet muutkin uudehkot fantasiaopukset –
yliluonnollisia elementtejä dekkarimaisiin piirteisiin tavallisen
tapaisessa maailmassa. Siinä ei siis ole mitään uutta maan
pinnalla. Ja kuitenkin, ehkä jotakin: toiminta tapahtuu metropolin
oman järjestyksenpitovallan suojissa. Toimija ei ole
yksityisetsivävelho tai muu vastaava järjestetyn yhteiskunnan
laitamilla toimiva hahmo. Päähenkilöllä on takanaan koko
poliisilaitoksen voima, ainakin noin kuvaannollisesti, välillä myös
kirjaimellisesti.
Juoni kulkee
vauhdikkaasti ja vie yllättäviin suuntiin. Lähtökohdista, jotka
eivät ole mitenkään erityisen omaperäisiä, Aaronovitch
punoo koukuttavan ja varsin ahmittavan tarinan. Tarinan, jossa on
kaikesta huolimatta jotakin omaa ja luovaa.
Aaronovitch
kirjoittaa letkeää kieltä, jota on ilo lukea. Tyyli on
humoristista ja nokkelanpuoleista, mutta ei ärsyttävässä määrin.
Väliin upotetut tiedot kaupungin historiasta solahtavat tekstiin
ongelmitta, ja lukiessa oppii hiukan uuttakin ihan huomaamattaan.
Kaupungin ja paikan
tuntu on voimakas, ja se onkin yksi koko kirjan vahvuuksia. Lontoo
esittäytyy lukijalle taianomaisena kaupunkina, jossa yllätyksiä
voi löytyä aivan päällimmäisen kerroksen alta, kunhan vain
hiukan jaksaa rapsuttaa maalikerrosta pois pinnalta. Paikat
näyttäytyvät todenmukaisina ja todellisina, mutta keijupölyn
rapauttamina.
Suomalaisessa
perinteessä kasvaneelle juonen kannalta oleelliset Punch ja Judy
-viittaukset jäivät pikkuisen avoimiksi ja tuntemattomiksi. Toki
kyseinen nukketeatteriperinne on minulle jossain määrin tuttu, tai
ainakin olen kuullut siitä, mutta syvällisempi ymmärtäminen olisi
ollut hyödyksi romaania lukiessa. Myös Lontoon kartasta olisi ollut
iloa, siis selkeämmästä kuin se kannen Stephen Walterin piirtämä
versio, joka sai minut nappaamaan opuksen kirjaston hyllystä.
Päähenkilö-kertoja on mielenlaadultaan tieteellinen haaveksija. Hän
suorittaa väsymättä kokeita selvittääkseen taikuutensa ja
fysiikan lakien välisiä yhteyksiä, mutta saattaa myös unohtua
lukemaan kylttiä torin historiasta kesken virantoimituksen. Hänen
historiaa ja maailman toimintaa pohdiskeleva puolensa ilmeisesti auttaa
häntä hyväksymään taikuuden ilman minkäänlaisia tunnontuskia.
Hänen kokemassaan ja tuntemassaan maailmassa on ollut aukko, jota
hän ei ole edes huomannut ennen kuin taikuus täyttää sen.
Toisaalta hiukan
epäilyttää, että Peter ei missään vaiheessa edes taida kunnolla
hämmästyä vastaan ilmestyvistä uusista asioista. Aaveita,
vampyyreja ja jokinymfejä tulee ja menee, mutta Peter vain hyväksyy
kaiken. Fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa opiskelleen – edes
lukiotasolla – kuvittelisi yllättyvän tieteelliseen
maailmankuvaan kuulumattomista elementeistä hiukan enemmän.
Kehitystä päähenkilössä voisi tapahtua enemmän. Tuntuu, että
hän on lopussa se sama Peter kuin alussakin, vain hiukan laajemmalla
datapankilla varustettu.
Sivuhahmot ovat
kiinnostavia, joskaan moniin ei ehdi tutustua niin hyvin kuin
haluaisi. Nightingale jää vielä arvoitukselliseksi, samoin kuin
velhokaksikon taloudenhoitajasisäkköpalvelijahirviömysteeri Molly. Romanttiset
kehittelyt murhapuolella samaan aikaan aloittaneen entisen työparin
Lesley Mayn ja/tai jokihaaranymfi Beverley Brookin kanssa jäävät
avoimiksi, pelkiksi aluiksi.
Sama fiilis on
koko kirjassa: tämä on alku sarjalle. Teos on toki itsenäinen
tarinansa, ja juonellisesti hyvinkin täysi kaari, mutta monia
kysymyksiä jää vielä ilmaan. Esimerkiksi taikuuden mekanismeja
hiukan vilautetaan, mutta lisää jää janoamaan. Tässä on vasta
pikkuisen esitelty hahmoja, vähän annettu maistiaisia maailmaan,
jatkoa seuraa.
Ja jatkoahan on
oikeastaan jo seurannut: Moon over Soho (2011) ja Whispers
Under Ground (2012) ovat jo ilmestyneet, lisää on tulossa. Ja
oli se alku kyllä sen verran vetävä, että minua ainakin
kiinnostaa myös jatko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti