Leena Krohn:
Tainaron – Postia toisesta
kaupungista (1985, WSOY)
Leena Krohnin
unenomainen fantasiakirjeromaani vie lukijan ihmeelliselle matkalle;
mutta minne, sen saanee jokainen itse päättää.
Tainaron
koostuu 28 kirjeestä (uudemmissa painoksissa ilmeisesti 30).
Kirjeiden kirjoittaja lähettää niitä vieraasta kaupungista,
Tainaronista, mutta ei koskaan saa vastausta. Varsinaista yhtenäistä
juonta ei ole, jokainen kirje on oma pieni kokonaisuutensa, mutta niistä muodostuu yhtenäinen seitti siitä huolimatta. Joissain
kirjeissä kirjoittaja kertoo jostain kaupungissa tapahtuneesta
sattumuksesta, joissain kuvailee kohtaamisiaan tainaronilaisten
kanssa, joissain muistelee jotain yhteistä muistoa jostain kirjeiden
vastaanottajan kanssa eletystä. Monissa kirjeissä kaikki nämä
piirteet yhdistyvät.
Tainaronin asukkaat
ovat kuin hyönteisiä. Heillä on selkäpanssareita, tuntosarvia,
siipiä, useita jalkoja tai silmiä, omituisia asumuksia ja tapoja.
Minä, kirjeiden kirjoittaja, on kaupungissa vieras, ehkä ihminen,
tai sellaiseksi hänet ainakin helposti lukee. Hän ihmettelee
Tainaronin tapoja, mutta avoimin mielin. Hän ei ole epäuskoinen;
vaikka kaikki on kummallista, on se kuitenkin samalla jollain tapaa
myös luonnollista.
Unenomainen,
kaunis kirjoitustyyli luo hivenen haikean tunnelman.
Niin kauniita, kauniita lauseita, että yksikään sana ei ole
liikaa. No, eihän niitä 126-sivuisessa teoksessa (jonka taittokin
kaiken lisäksi on aika ilmava) tietysti missään nimessä voi sanoa
liikaa olevankaan. Teos ei siis ole kovin pitkä, mutta siitä
huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi.
Kreikkalaisessa
mytologiassa Tainaron oli yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsi
Haadekseen. Samalla se on myös oikea olemassa oleva niemi, joka
tunnetaan (wikipedian mukaan) myös nimillä Matapan ja
Tenaro.
Kirjeiden
kirjoittaja on vieraana muukalaisten keskellä.
Oppaanaan hänellä on usein Jäärä, mutta hänkin on vieras. Hän
on jotain muuta, eikä hänen mustien helmisilmiensä ilmettä aina
ole helppo tulkita.
Lukijalle ei
selviä, miksi kirjoittaja on kaupunkiin tullut tai onko hän joskus
lähdössä pois. Ei selviä, miksi vastausta ei tule. Jossain
vaiheessa vastauksen saaminen ei enää ole tärkeää edes
kirjoittajallekaan. Ehkä se on juuri vieraiden keskellä koettu yksinäisyys, joka saa
kirjoittamaan kirjeitä, vaikka posti näyttäisi kulkevan vain
yhteen suuntaan. Halu jakaa tämä kaikki jonkun toisen kanssa;
jonkun, joka ehkä ymmärtäisi paremmin vierauden kokemuksen kuin
paikalliset.
Vastaanottajasta,
jota kirjoittaja nimittää vain sinäksi, tiedetään vain joitakin
minän kertaamia muistoja, ehkä kaukaista rakkautta. Ei selviä,
kuka tämä vastaanottaja on, tai onko hän enää edes elossa. Ei
selviä, saako hän koskaan kirjeitä, lukeeko hän niitä rivejä,
ajatteleeko hän vastata, mutta ei koskaan vain saa aikaiseksi, ehkä
huomenna tai ylihuomenna. Ehkä vastaanottaja on jumala, rakkaus tai
kaipaus, elämä itse. Ehkä vastaanottaja on yksinkertaisesti
teoksen lukija.
Tainaronilaiset
ovat outoja olentoja outoine tapoineen.
Krohn on selvästi tutustunut ötököihin oikein urakalla, niin
monenlaista ihmeellistä maailmaan mahtuu. Itse en varmasti
tunnistanut läheskään kaikkia tainaronilaisia, että minkä
sortin mönkijästä inspiraatio oli kotoisin; sitä kun ei joka
kerta suoraan sanota. Puhutaan vain kuningattaresta (ei termiitistä,
vai oliko se nyt sitten muurahainen), tai sellaisista, jotka
vetäytyvät eristyksiin 17 vuodeksi juhliakseen sitten yhden
viimeisen kesän (ei kaskaista). Jotkut toki kerrotaan suoraankin,
kuten Jäärä.
Outoudesta
huolimatta tainaronilaisista löytää jotain tuttua, jotain samaa
vierauden keskellä. Samaa on tietysti se, miten kaikkea kuvataan;
ihmisen silmin nähtynä, ihmisen maailman käsityksin väritettynä.
Mutta samaa on myös maailman kokemisessa, filosofiassa, syvimmissä
kysymyksissä. Pohjalla piilee suuria teemoja. Elämän mysteeri,
kuolema, oleminen. Vuoden, elämän ja kaiken kiertokulku.
Muodonmuutoksen
teema nousee myös vahvasti esille. Tainaronilaiset saattavat muuttua
aivan toisenlaisiksi niin, että heitä ei enää edes tunnista
samoiksi tyypeiksi, jotka oli jo aiemmin kohdannut. Heissä muuttuu
paitsi ulkomuoto myös luonne ja ajatukset. Kirjoittajan metamorfoosi
on hitaampaa, ehkä. Se on vanhenemista, asteittaista muutosta siksi
ihmiseksi, joka hänestä on tulossa. Se on sopeutumista, oppimista,
tutustumista vieraaseen paikkaan. Se on uusia kokemuksia ja uusia
muistoja. Se on tulevan ja tulevaisuuden hyväksymistä. Kirjoittaja
ei ole lopussa enää sama ihminen kuin alussa, aivan kuin ei
lukijakaan. Muutosta ei ehkä silmin havaitse kuten
tainaronilaisissa, eikä välttämättä tietoisesti tajua, mutta
silti jotain on tapahtunut. Meidän on mahdotonta pysyä samoina edes
sekunnista toiseen, vaikka mitään ei tapahtuisi. Matka itseemme,
matka elämässä, matka tässä maailmassa ei voi pysähtyä
hetkeksikään. Tätä ajatellen kirjan loppu oli todella
kaunis.
Outo,
kaunis, filosofinen teos, joka pakenee tulkintoja.
Tuntuu, että yrittäessäni tulkita Tainaronia ja
kirjoittaa siitä kadotan suurimman osan jonnekin ajatusten ja
sanojen väliseen tyhjiöön. Ei teoksen luomaa tunnelmaa, herättämää
unta, synnyttämää muutosta voi pukea sanoiksi, tai ainakaan minä
en siihen tunne kykeneväni (vaikka olenkin tässä nyt jotain
yrittänyt sanoa). Se pitää lukea ja kokea itse.